kerran elamassa

tulee aika aina jolloin on palattava kotiin takaisin.

Istun Lissabonin kentalla ja elama kummastuttaa pienta kulkijaa edelleen. Askettain lentokentan brasilialainen kahvilatyontekija kertoi minulle minuutin juttelun jalkeen kuinka hanella ei ole kahvilaan tyosopimusta ollenkaan, han on maassa turistina ja taalla on paljon muitakin kollegoita vastaavassa tyotilanteessa. Nainhan se menikin.

Viikon juhliminen karnevaaleilla ja ehka vahan lentaminen painaa luomilla. Taalla on 17 astetta lamminta ja olen aivan jaassa. Minulla on kolme paitaa paalla. Uskomatonta, etta viela 13 tuntia sitten uin Praia do Futuron meressa ja hikoilin pakatessa uskomattomalla kiireella (ei liene yllatys kenellekaan etta melkein myohastyin lennolta.)

Karnevaali Canoa Quebradassa, Aracatissa ja Majorlândiassa oli mahtava! Eipa ole turhaan maailmankuulu juhla. Ihmiset tosiaan Brasiliassa osaavat tanssia, laulaa, juhlia, juoda, hyppia, sekoilla, nauraa ja sotkea. Joka paiva karnevaalilla on mela mela, jossa heitellaan jauhoja, munia, painepullovaahtoa ja vetta toistensa paalle. Yhtena paivana sokeuduin jauhopilvesta (se on hirveeta kun se kokkoontyy silmiin ja tulee taikinana ulos) ja toveri-Sonja talutti minut pois vakijoukon keskelta. Musiikkia, tanssia, ihmisia (!!) ja hulinaa riitti viideksi paivaksi. Karnevaali huipentui keskiviikon juhlaan, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja naiset miehiksi. Olipa hauskaa, ihania naisia muskeleineen ja lantiot keinuvat. Kadehdittavaa, sanoo mieheksi pukeutunut nainen.

Sympaattisinta kuitenkin on ehka se, etta tosiaan vakea on paikalla sylivauvasta vaariin ja kaikki juhlivat keskenaan. Kadehdittavaa, sanoo suomalainen.

Aika raksuttaa loppuun, nelja euroa tunnin netista. jiihaa. loysin askon maasta vitosen. ja eilen 50 realia Fortalezan keskustasta. Ennenkuulumatonta. Ihan epareilua ettei joku kadulla asuva loytanyt sita. Ja arvatkaa annoinko sen kadun asukeille.

Recifessa

06.01.2008

Matkustin 12 tuntia Recifen miljoonakaupunkiin Fortalezasta etelään vakioseurani Tiian kanssa. Tietenkin. Yövyimme erään Pablon (tavattu Fortalezan kujilla) asunnossa aika kaukana keskustasta, mutta asuinalue tuntui todella turvalliselta (vaikka Pablo varoittelikin turvallisuudesta) ja yliopisto sijaitsi aivan vieressä, joten bussiyhteydet olivat todella hyvät.

Pablon asunto oli siis kolmen kundin opiskelija-asunto ja kämpässä ei ollut muuta kuin muutama kirjapino, televisio ja patjat. Nähtyämme patjojen kunnon, päätimme nukkua riippukeinuissa. Asunnossa oli vähän likaista, mutta viikon ilmaisesta asumisesta ei auta valittaa. Kämpästä tuli loppua kohden oikein kiva. Paitsi oli torakoita aika paljon, draumatisoiduin kun suihkussa ollessani torakka kiipesi jalkaani pitkin. Tiiasta oli huvittavaa kun juoksin alasti asunnossa kiljuen. Lisäksi viimeisenä päivänä vessasta löytyi pieni skorpioni. Huusin innostuneena Tiiaa katsomaan otusta, ÄKKIÄ ÄKKIÄ, ja Tiia laahusti huoneestaan ja sanoi ”joo, on se, mutta nyt se on kuollu skorpioni” ja mäisk ja siihen se kuoli.

Recife vaikutti heti kivalta kaupungilta ja siellä oli helppo liikkua. Tosin, jos tulisin Brasiliaan turistiksi pariksi viikoksi, olisi kaupungin elämään hieman vaikea tottua. Mutta Fortalezan jälkeen muun muassa yöelämä tuntui paljon vaihtoehtoisemmalta Recifessä. Tutustuimme kaupunkiin, kävimme kaupoilla ja materia antoi eräänlaista iloa. 

Ennen uutta vuotta kävimme Porto das Galinhasissa, jossa on paljon suomalaisiaturisteja. Pieni idyllinen kaupunki, jossa voi sukeltaa, uida, ottaa aurinkoa ja ostella kaupoista materiaa, joka antaa taas lisää eräänlaista iloa. Tapasimme siellä Tiian tädin ja serkun ja näin pääsimme hieman nauttimaan hotellin luxuriasta. Hengasimme hotellin altailla ja kävimme sähkösuihkussa. Nukuimme tosin keskustassa Pousadassa, joka oli huomattavasti halvempi kuin lisävuoteet hotelliin. Oma matkatoimistomme Hasardimatkat nimittäin käyttää aina halvimpia majoituksia, vaikka niiden etsimiseen menisi neljä tuntia, kulkee vain bussilla, vaikka taksilla pääsisi paikanpäälle kymmenessä minuutissa ja Hasardimatkoilla ei ikinä käytetä karttaa, kysyminen on nimittäin ilmaista. Pummius on voimavara (tunsimme itsemme kerjäläisiksi kun laahustimme hotellille ensi kertaa).

Uusi vuosi vaihtoi erikoisseurueessa: Guinea-Bissaulaisen Peton (iso musta mies joka on asunut lapsuutensa Moskovassa!), hänen kahdeksanvuotiaan poikansa Jõan ja Kap Verdelaisen Ismailin kanssa. Ikinä ei voi tietää kenen kanssa vuosi vaihtuu. Kello kaksitoista rakettien räiskeessä tanssin Jõan kanssa intiaanitanssia ja koruhippimyyjät, joita jostain syystä Tiia ja minä vedämme puoleemme kuin liimapaperi kärpäsiä, halailivat uusia vuosia. Seurueeseen liittyi myöhemmin varmaankin Recifen koko Guinea-Bissau-KapVerde-yhdyskunta ja lisäksi ruotsalainen Emily. Tanssimme kaduilla greizisti ja pojat olivat sitä mieltä, että vain skandinaavit tanssivat niin. Paikalliset mimmit kyyläsivät ja nauroivat meille. Olimme outoja, kun liikuimme niin.

Recifen jälkeen menimme ihanaan Canoa Quebradaan. ”Olen talossa, joka on arviolta samankokoinen kuin asuntoni Tampereella. Talo on vuokrattuna 15 hengen voimin kahdeksi kuukaudeksi ja nukumme riippumatoissa ja lattioilla sikin sokin. On meillä piha, joka helpottaa ahtautta. Osa nukkuu pihalla. Sen lisäksi täällä asuu iso sammakko, jota sanomme Charlie Freedomiksi, mutta on sillä joku toinenkin nimi. Sen säkäkorkeus on varmaankin 10 senttiä. Ainiin, täällä on myös neljä pientä koiraa, jotka voittavat Charlien säkäkorkeuden noin viidellä sentillä. Uskomattomia. Ne vaan kimittää ja tärisee.

”Hasardimatkatoimistomme teki taas hasardilähdön bussiin. Ruoka tuli pari minuuttia ennen bussin lähtöä, syödessämme heitimme suu täynnä ruokaa rinkat bussiin ja Tiia viivytti bussia, jotta ehdin käydä vessassa. Taas äkkilähtö. Sama toistuu, Recifessä Tiia pidätteli paikallisbussia että ehdin netistä pois. Kaikki lähtömme ovat aina myöhäisiä. Ja matkat kestävät aina tunteja. Tämä alkoi jo ensimmäisinä viikonloppuina Guaramirangassa mennessämme väärällä bussilla kiertäen kaikki pikkukylät…”

Fortaleza ja arki. Horrível! Kaksi uutta vapaaehtoista kuvioissa.

Joulun meni jo

25.12.07

Jouluaattoni oli kertakaikkisen erilainen. Aamulla lähdin kaupoille, ostin kaksi lahjaa (miten vapauttavaa ihmiselle, jonka jouluperheeseen kuuluu aina ainakin yhdeksän ihmistä). Tulin kotiin, pesin vähän pyykkiä, lähdin kauppaan teettämään muutamia valokuvia, ajelin bussilla edestakaisin eri kaupunginosissa, tulin kotiin, pesin vähän pyykkiä taas ja illalla lähdimme joukolla puoli kymmenen maissa viettämään joulua sekalaiseen seurueeseen: paikalla oli kotijoukkomme (vahvuus tällä hetkellä 3 suom.+ 1 bras.), sen lisäksi kaksi suomalaislomailijaa, yksi perulainen lomailija, yksi britti joka tuli lentokentältä suoraan paikanpäälle, perheen hippiäiti ja kreikkalainen merimiesisä, joka ei ole ollut kahteen vuoteen kotona ja hänen kaksi poikaansa ja tytär puolisoineen, hullu kokki (isä, se on se sama kun siinä videossa!), liuta ystäviä ja tuttavia ja pari lasta ja neljä koiraa. Ihme jengiä.

Meidän väkemme teki porkkanalaatikkoa (kaikille eka kerta), perunasalaattia ja perulainen teki jotain perulaista juttua, salaatintyyppistä. Talon väki tarjoili kalkkunaa, kinkkua, riisiä ja brasilialaisia ruokia ja kokonaisuus oli taivaallinen! Ruoka oli uskomatonta! Glögiäkin oli, brassit ei ihan tajua sitä että viiniä juodaan kuuman juoman kanssa, mutta kyllä osa väitti tykkäävänsä. Siinä oli jouluni 2007.

23.12.07

Eilen kävin ensimmäistä kertaa sandboardaamassa (toihan on suomenkielen sana?). Kiipesin Messias-toverin kanssa faveloiden ylhäälle, korkeimmalle kukkulalle Fortalezassa. Kukkula on ikään kuin niemessä, joten meri näkyi molemmilla puolilla. Toisella puolella näkyy kaupungin kerrostalot ja niiden takana meri, jonne aurinko laski. Toisella puolella näkyy Praia Do Futuro (alue, missä asumme) ja meri, jonka yläpuolella loisti toinen aurinko lähes yhtä kirkkaana ja täytenä. Ilta hämärtyi ja kuu voitti auringon.

Ja laskemaan! Hiekkakuoppa, joka muistutti Suomen sorakuoppia muodoltaan, oli pituudeltaan noin kaksi kolmasosaa Valkeakosken kuuluisasta Korkeakankaasta. Lauta oli vanerilevy, johon oli isketty kaksi remmiä nauloilla kiinni, osa nauloista tuli jalkoihin (jalat ihan hellänä painaumista) ja osa laudasta läpi. Luistoksi kynttilää laudan pohjaan ja laskuun.

Pysyin kohtalaisesti pystyssä ja laskin muutaman kerran ”tuubista”, eli kahden pensaan välissä kulkee pieni jyrkkä polku, jota pitkin surffataan alas. Oli kertakaikkisen mahtavaa laskea ja tuli hirveä ikävä lunta. Varsinkin kun silmät ja tukka ja korvat ja selkä ja housut ja suu ja kulmakarvat olivat täynnä hiekkaa. Mun silmät on punaset ja niissä on edelleen hiekkaa…

Mut hei oli reteetä.
Ette edes tiedä, kuinka harmittaa, ettei ollut kameraa mukana.

Ja tajusin taas yhden asian suomalaisuudesta: meidän pitää aina olla hyviä. Mistä syntyy kilpailun kulttuuri ja huonommuuden häpeäminen? Kun laskin hiekalla, tärkeintä oli, että yritän ja teen kuin olla hyvä siinä mitä teen. Tämän teille sanon: yrittäkää ja tehkää uusia asioita, ja antakaa itsellenne lupa olla huono. Minusta tuntuu, että täällä olen antanut itselleni luvan olla huono monessa asiassa, nimittäin tunnen itseni surkeaksi capoeristaksi brassien rinnalla ja kielikään ei aina ole täydellistä, mutta pelaan ja puhun, puhun! (te jotkut tiedätte kuka soittaa kahdesti, niin hän on soittanut kahdesti näiden asioiden äärellä sunnuntaiaamuna klo 10.30)

Huomenna taitaakin olla joulu eikä siltä tunnu mutta eihän joulu ole vuosiin enää tuntunutkaan. Olisi mukava olla kotona. Yksi suomalainen kämppis lähti eilen kotiin. Jouluksi kotiin.

Joulun jälkeen lähdemme Recifeen ja Olindaan. Kaksi viikkoa lomaa! Sitten uudenvuoden jälkeen Canoa Quebradaan, kun on talo vuokrattuna sieltä.

22.12.07

Huii, Tiia yritettiin ryöstää meidän kotiportilla aseen kanssa. Naapuri huusi ja varas karkasi ilman saalista.

Suomi, Brasilia, suomalaiset, brasilialaiset

11.12.2007

Sunnuntain jälkeen olen ollut iloinen ja ylpeä valkokeltaisen capoeiravyön omistaja. Sunnuntaiaamuna heräsimme kukonlaulun aikaan ja menimme Dragão do Mar – kulttuurikeskukseen, jossa pidettiin batizado (kaste). Osa capoeristoista vaihtoi vyönsä väriä ja osa sai ensimmäistä kertaa värillisen vyön. Pelasin graduado Leãon kanssa. Hän kaatoi minut kahdesti pelin aikana. Pelin jälkeen hän flirttaili. Olen hurahtanut capoeiraan, johtumatta Leãosta.

Viime viikolla olin taas kipeä. Kurkkukipu. Pa-ha kurkkukipu. Meni ohi viidessä päivässä.

Vasta tässä vaiheessa pystyy havainnoimaan, muistelemaan ja ymmärtämään ensimmäisten kuukausien oloa täällä, ja huomaamaan, kuinka pumpulia koko pää on ollut. Osaa asioista ei vain tajua, ennen kuin nyt. Ymmärtämis- ja muistamiskyky paranee huomattavasti, kun ei ole uusia asioita ympärillä. Uudessa ympäristössä ei vain rekisteröi asioita samalla tavalla kuin tutussa [montakohan kertaa mulle on huomautettu, että asia on jo kerrottu mulle (en siis ole kuunnellut tai pystynyt kuulemaan pään ollessa liian täynnä uusia asioita ja ihminen! joka minut tunnet, tiedät, että minulla on kyky olla kuuntelematta vaikka näytänkin kuuntelevalta. jotkut eivät sitä tiedä)]. Tämähän on shokkia. Kulttuurista.

Moniin asioihin vain tottuu ajan kanssa. Alussa monet asiat (vaikka ovenkahvat) olivat likaisia. Halusin pestä käsiäni. Nukkumaan mennessä vaistomaisesti silmäili nurkkia söpöjen pikkueläimien varalta. Nyt annan niiden eläimien olla nurkissa. Hanavettä kiehutti kauemmin. Nyt vain juo teen heti kun vesi kiehuu (äiti aion ottaa matokuurin kun tulen Suomeen).

Hei mä puhuin tänään kahdellesadalle suomalaisturistille! Jei, kerroin PADC:n toiminnasta ja myin paitoja. Suomalaiset on ihania ja kamalia. Kun ne säätää. Heti kärkeen kiilasi paitapöydän reunaan mummo, joka pyöritti Tiiaa ja mua käskevillä sanoillaan kuin hyrrää ja sai yhtäkkiä meidät molemmat niiiiin brasilialaisen rentouden omaksuneet relat mimmit hötkyilemään kuin avaruuslennolta oltais myöhässä ja jos mummo ei saa kokeilla kaikkia kokoja ja materiaaleja ja tietää paidan valmistusprosessia ja jos ei kohta ole oikeanvärisiä ja oikeankokoisia paitoja laukussansa niin elämä maapallolta saattaa loppua. Ainoastaan torakat jäis henkiin. Niin me sitten hötkyiltiin ja hommattiin mummolle äkkiä ne oikeet paidat käteen. Liioittelinko vähän.

Toinen hyvä suomalaisesimerkki oli toinen iäkkäämpi nainen, joka halusi tietää enemmän järjestöstä. Ensimmäinen lause oli: ”haluaisin tietää, miksi nämä lapset ovat joutuneet huonoihin oloihin ja mitä Brasilian valtio tekee tälle asialle?” Erittäin hyvä kysymys ja niin suomalainen kysymys. Brasilian valtio ei tee mitään. Tai tekee j o t a i n, mutta tässä maassa asuu 190 miljoonaa ihmistä ja valtava osa asuu faveloissa. Monet näistä ihmisistä eivät edes periaatteessa ole olemassa, kun kaikkia ei rekisteröidä syntyessä. Yksi brassikaveri ei tiedä ikäänsä, koska hänen juoppo isänsä on rekisteröinyt väärän syntymäajan hänelle. Hän epäilee olevansa 33 tai 35. Se on ihan normaalia.

Segunda 3.12.

Kuvia lauantain synttärijuhlista meiltä kotoa. Oli hyvät juhlat! Päivänsankarin ikää ei kerrottu. Teema oli 70-luku (oma vaatekaappi on vähän rajallinen täällä ja noi naamiaissunmuutasusteet ei tullu mukaan Suomesta, olis ollu kiva panostaa suuresti). Tarjolla oli reggaeta, katkarapuja, brasseja, suokkeja, rastoja, olutta, cuba librea, ilmapalloja, lihatäytteisiä coisia, lihaa, jotain muuta ruokaa, hippejä ja caipirinhaa. Meillä oli oma ovimies. Auringonnousu nähtiin.

Juhlat lasten kanssa.

Miten surullista iloisissa juhlissa voikaan olla?

Pãivãntasaajallakin voi saada syysflunssan

27.11.2007

Leiri lasten kanssa oli ja meni. Oli mahtavaa. Mä olen terveempi.

Jos joskus eksytte Brasiliaan niin voin suositella huippuvierailupaikaksi kylää nimeltä Canoa Quebrada! Se on ihana paikka, enkä ole ikinä ollut niin mahtavissa juhlissa kuin Freedom –barracan reggaebileet (joita järjestetään vain toisinaan), joissa rannalla tanssitaan aamuun asti ja juhlat loppuvat aamunkoitteessa auringon noustessa merestä… Mä oon löytänyt reggaen ja se on löytänyt mut.

23.11.2007

Tämä on tässä ja nyt, marraskuu 2007 eikä koskaan enää tämän jälkeen.

Ajattelen tulevaisuudessa. Oli syksy 2007 kun asuin Fortalezassa ja elin ”aikuisikäni”(!) ehkä stressittömintä aikaa. Joka päivä oli kuuma ja ajoimme buggylla töihin Morro da Vitórialle pitämään tunteja lapsille. Viikonloppuna bailasimme vastuuttomasti Fortalezan tai lähikaupunkien kujilla tavaten joka kerta uusia ihmisiä. Ainoa asia, mistä oli stressiä, oli kielen oppiminen. Ja piti kirjoittaa blogia ainakin kerran kahdessa viikossa koska muuten mutsi sai kilarin ”kyllä sitä nyt pitää sen verran jaksaa että kirjoittaa edes kerran viikossa”. Mutta ajankäyttö Brasiliassa oli erilaista. Asioissa kestää, eikä sitä ymmärrä, ellei itse ole sitä paikanpäällä ymmärtämässä. Mikään asia toimi heti. Brasilialaisten paras kyky on tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Siinä ne ovat hyviä. Ja yksinkertaisesti jotkut asiat voi jättää kesken tai tekemättä.
Pyykinpesuun kului aikaa. Keittiön siivoamiseen kului aikaa. Salin siivoamiseen. Ihmisten tullessa yhtäkkiä kylään. Jos jossain niin Brasseissa ollaan kohteliaita. Meillä oli vieraslaseja. Tavallisista laseista ei voi tarjota vieraille juotavaa, pitää tarjota vieraslaseista. Vieraslaseiksi kelpaa minkälainen lasi vain, kunhan siitä näkee, että se on ostettu. Mielellään paljon jotain kuvioita tai epätasaista pintaa. Mehän juotiin itte oliivi- tai juustopurkeista.

Näen painajaisia kotiinpaluusta. Nyt ajattelen: en halua tehdä töitä Suomessa. En halua vastuuta. En halua olla yksin vastuussa, en jaksa. Vastuunjakaminen on niin mukavaa. Vaikka tiedän, että minun on tehtävä töitä. Ei sen takia, että töitä on tehtävä, vaan itseni takia. Näivetyn tekemättömänä. Mutta miksi on tehtävä aina niin vaikeita töitä? Erilaisia projekteja, joissa on oltava vas-tuus-sa. Haluan hetkeksi helppoa työtä. Vaikka tiedän jo nyt, etten jaksa tehdä helppoa työtä. Turhaudun. Toisin sanoen, siihen on syynsä, miksi olen alalla millä olen ja teen töitä mitä teen. Missä kulkee raja?

Olen kipeä. Kolme päivää on ollut pahin flunssa naismuistiin. Vain oikea puolisko päästäni on flunssassa. Oikea nenä on AIVAN tukossa, oikea silmä vuotaa koko ajan, niin että se on AIVAN turvonnut ja muut epäilevät silmätulehdusta. Tiago kävi hakemassa suolavettä siihen apteekista ja käskee puhdistaa silmää usein. Poskionteloa jomottaa ja särkee. Hei lääkäritoverit: syön Levoxin-antibioottikuuria kolmen päivän ajan, ollaankohan ihan oikeilla jäljillä?

Eilen istuin Policía Federalin odotustilassa kuusi tuntia (käyttäen kokonaisen vessapaperirullan nenääni) ja sain näin viisumiin kolme kuukautta jatkoaikaa, helmikuun loppuun asti. Jei! Aika se vaan rullaa, Sannikin on jo kuulemma neljä kuukautta. (SL arvaa vaan mitä biisiä mä kohta laulan ”…years of my life and still…“ niin kuin silloin vuonna 2003 Seinäjoen taivaan alla päällä seisoen Tarhakartanon Senjan kyylätessä ja syyttäessä minua melkein-taposta, kyllähän sitä vanha ihminen sairastaessaan diabetesta voi yhtäkkiä kuolla kupsahtaa musiikkiin. VERENSOKERIT HEITTÄÄ YMPÄRI NIIN.)

Kieli: joudun perumaan puheeni. En vielä osaa portugalia. On vain päiviä, jolloin kieli sujuu paremmin ja saa keskustelun aikaan ja päiviä, jolloin ei ymmärrä yhtikäs mitään. Aaltoliikettä.

Brasilia on kotiinkuljetusten ja palvelujen ihmemaa! Täällä voi tilata kaiken kotiin. Ihan turha viedä koneita korjaukseen muualle, koska ne korjataan kotona! Juomavetemmekin tuodaan kotiin. Meillä on kotona sellainen vesilorottaja, niin kuin joka pankissa ja erilaisissa aulatiloissa Suomessa. Meillä on kaksi eri vesipoikaa, jotka tuovat vetemme pyörällä. Toinen tuijottaa aina vakavasti eikä puhu mitään ja toinen taas hymyilee paljon. Ne polkevat vettä työkseen. Joka päivä ne polkevat näitä katuja. Vievät vettä. 20 litran tynnyreissä. Ovikello soi muutenkin monta kertaa päivässä, ja milloin siellä on joku kaveri tulossa kylään, puutarhuri, pojat kysyvät aidan yli lentänyttä palloa, seinän korjaajat, putkien korjaajat, tietokoneen korjaajat, paitatilausmies, vesipoika, koiranruokapoika, joku kysymässä ruokaa tai rahaa, tekemässä haastattelua jostakin joka ei asu täällä mutta on sopinut haastattelun tänne eikä todellakaan ole haastatteluaikana paikalla, vuokraisäntä… Mitä ikinä kukaan voi jonkun ovella asioidakaan. Niin täällä ne käy ja asioi.

Kellohan tulee jo seitsemän pitää joutaa petiin kun on kipiä herrajjumala. Jäi tämänpäiväinen vesipuistoretki väliin, arvaa harmittaako. Leikki on lapsen työtä. Huomenna alkaa leiri Cumbucossa! Luvassa on uima-altailua ja kämmenmaalausta.

Jericoacoara

12.11.07

Toissaviikonloppuna olimme paratiisirannalla, Jericoacoarassa. Jericoacoara on turistien suosima idyllinen pikkukylä keskellä dyynejä ja samalla keskellä ei mitään. Fortalezasta Jeriin pitää matkustaa bussilla 6 tuntia, jonka jälkeen kuljetaan tunnin verran kuorma-auton lavalla pitkin hiekkaista pikkutietä, dyynien keskellä sekä välillä meren rantaa pitkin pieneen kylään. Kadut ovat kapeita ja varsinaista tietä ei ole missään, on vain hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa ja täten kadutkin ovat vain hiekkaa.

Jerin ranta ei itse asiassa ole mikään unelmaranta. Hiekka on osiltaan isokiteistä, eikä niin hienojakoista kuin esimerkiksi Fortalezan rantojen hiekka. Ranta on tosin unelma purjelautailijoille. Kylä sijaitsee lahden poukamassa, joten aallot eivät ole niin suuria kuin silloin kun Atlantti vyöryttää aallot suoraan rantaan. Pienen ajomatkan päässä pääsee myös avomerelle, jos surffaamaan on päästävä. Surffausta pystyy kuitenkin harrastamaan pitkin koko Brasilian monen tuhannen kilometrin pitkää itärantaa. Pääasiassa Jericoacoara on siis juuri purjelautailulle otollinen paikka.

Ensimmäinen tunnelmamme Jeristä oli pettymys. Kylä on todella kaunis, mutta turistien rahan pystyy aistimaan joka puolella. Suurin osa liikkeistä on ulkomaalaisten omistamia ja monet ravintolat ja pikkupuodit ovat jopa liian idyllisiä ja somia ollakseen olemassa keskellä ei mitään. Toisaalta, monet käsityöläiset elävät niin sanotusti unelmaansa: muissa kylissä tai kaupungeissa olisi mahdoton saada vastaavanlaiset pikkuliikkeet kannattamaan.

Jerissä kaikki on järjestäen tuplasti kalliimpaa. Kun kookospähkinäjuoma on Fortalezassa realin, Jerissä se on kaksi. Korumyyjiä on rannalla paljon ja rauhassa saa olla maksimissaan vartin, ennen kuin joku on vieressä hokemassa kuinka kaunista sitä taas ollaan. Yöelämässä törmää väistämättä ulkomaalaisiin. Onnistuttiin sentään tapaamaan muutama paikallinenkin.

Tiedättehän Forrón? Se suhteellisen menevä tanssi, jossa latinot laulavat kappaleita, jotka kaikki kuulostavat samalta ja joka ikisestä jenkkibiisistä on tehty portugalinkielinen coverversio. Miehet ja naiset tanssivat keinuttaen lantioitaan ja laulavat täysin tunteettomasti kappaleen toisensa perään saman rytmin soidessa taustalla. Paras adjektiivi kuvaamaan forróa on mauton. Forró on mautonta. Menetin Jerissä Forróneitsyyteni New Yorkista kotoisin olevalle Chrisille. Tanssin kolme biisiä. Säälittävää. Pitää korjata asia ja lähteä forrójuhliin etsimään paiksu tanssikaveriksi. Päivän mietelause: ”Älä lukitse forrólta ovea, vaan päästä se sisään.” Kuvassa forron jãlkeinen aamunkoitto.

Päätimme ottaa Jerissä buggyajelun, sillä suomalainen Harri suositteli meille sitä. Hänen mielestään kolmen kuukauden Brasilia-aikanaan se oli lähes parasta, mitä hän on nähnyt. Ajelu oli kallis, 100 realia (noin 40€), mutta kestää koko päivän. Buggylla ajetaan ensin tunti rantaa pitkin, missä tuulee niin lujaa, että hiekka lentää suoraan silmiin, suuhun, ihoon, jää kiinni ja SAT-TUU. Hiekkakin on kiveä ja jos kiven heittää päin, se sattuu. Eittämättä. Sitten pysähdytään puulle, joka kasvaa vinoon. Pysähdyksen funktio jäi epäselväksi, mutta kun turistit kuvasivat puuta, niin kuvasimme turisteja. Tiia yritti ottaa yhden puusta, mutta puusta näkyy vain puolet.

Ettette unohda kuinka ihhis mã oon.

Harrin väittämä avautui meille vasta rannan jälkeen. Ajoimme sisämaahan päin ja ohitimme muutaman kalastajakylän ja päädyimme laguunille. Vesi oli kirkasta, lähes makeaa ja pulikoimme vedessä. Leikin kahden lapsen kanssa sukellus- ja käsilläseisontaleikkejä ja oli hauskaa! Ajoimme seuraavalle laguunille ja näimme paljon hevosia ja aaseja matkalla. Toinen laguuni oli yhtä kaunis ja vietimme monta tuntia vain makoillen ja uiden. Takaisintulomatka ajettiin eräänlaisen tundran sekä dyynien läpi. Jos tundraa katsoisi kuvasta, ei pystyisi päättelemään, onko kuvassa kylmä vai kuuma. Dyynit olivat valtavia ja roikuimme ja pompimme buggyn takana. Maisemat olivat upeita! Aurinko alkoi jo laskeutua ja saavuimme takaisin Jeriin. Auringonlasku mereen dyynin päältä katsottuna on ehdottoman romanttista, vaikka hiekka piiskoo selkään. (Jeri on muuten hyvä kutulomalaisille!)

Kävimme syömässä ravintola Na casa delassa. Ruoka oli uskomattoman hyvää! Söimme perinneruokaa: aurinkokuivattua lihaa, riisiä maitoliemessä, papuja ja muussattua kurpitsaa. Ehdottoman paras ateria tähän mennessä. Söimme itsemme superähkyyn.

Kolmen päivän aikana aloimme viihtyä Jerissä ja silloin pitikin jo lähteä takaisin Fortalezaan. Matka takaisin oli uskomaton. Lähdimme 22.30 kuorma-autolla, ajaen pitkin hiekkarantaa. Auto kolisi, keinui ja pomppi pitkin rantaa ja kuski kaahasi dyynejä pitkin. Pelotti, mutta piti vain luottaa, että kuski ei saa isoa kuorma-autoa kaatumaan ajaessaan kummulta toiselle. Joka puolella oli pilkkopimeää ja tähdet näkyivät yhtä kirkkaasti kuin Saharassa (olen ollut siellä ja nähnyt sen tähtitaivaan, yhtä uskomaton!). Meren pystyi kuulemaan, haistamaan ja maistamaan. Väki taisi olla väsynyttä kuin myös mykistynyttä. Kolmekymmentä ihmistä istui hiljaa ja kuunteli matkantekoa. Siinä hetkessä mietin, miten kaukana olenkaan Suomesta. Tällainen ei olisi koskaan mahdollista Suomessa. Mieleeni tuli hetki, kun kerran Lapissa lapsena lähdin hiihtämään pimeällä muiden edeltä kohti majapaikkaamme ja tietenkin hiihdin väärään suuntaan. Latu vain jatkui ja jatkui monia kilometrejä ylöspäin ja olin hiestä märkä ja pelotti. Pysähdyin kuuntelemaan ääniä keskellä metsää, enkä kuullut muuta kuin talvisen metsän huminan. Olin yksin tähtitaivaan alla enkä tiennyt minne mennä. Lopuksi tajusin laskea takaisinpäin latua ja vihdoin tuli vastaan joku, jolta kysyä itku kurkussa neuvoa. Mutta siellä ylhäällä se hiljaisuus oli samanlainen. Keskellä ei mitään –hiljaisuus.

Takaisin Fortalezaan:
Työ jatkuu. Olen täysin rakastunut ihastuttavaan englanninryhmääni: seitsemäntoista ihanaa 6-13-vuotiasta lasta.
Monta rasavilliä poikaa, pari tyttöä jotka ovat hiljaisimpia ikinä ja muutama todella hyvä oppilas. Jade on sympaattinen tyttö, joka oppii kaiken hetkessä. Allana ja Helen ovat siskokset, jotka puhuvat niin hiljaa, etten ikinä kuule mitä he sanovat ja he ovat niin suloisia. Edmilson on rohkea 7-vuotias etuhampaaton poika ja hänen veljensä Danilo ei juuri puhu, muulloin kun on ihan pakko. Heidän serkkunsa Juliana on hyväkäytöksinen ja pisamanaamainen tyttö. Wesley ja Cleiton oppivat hitaasti ja touhuavat tunnit aina kaikennäköistä muuta ja yrittävät häiritä tuntia keräten huomioita. Gleiciano osaa jo kaiken, mutta hän haluaa kuunnella ja oppia kaiken mahdollisen. 13-vuotiaat Breno, Bruno ja Naildon rakastuivat välittömästi pikkusiskooni, kun näytin hänestä kuvan. He haluavat tulla Suomeen tapaamaan häntä. Dionglis ja Wesley 2 aloittivat kurssin myöhässä ja ovat yleensä aika pihalla aiheesta kuin aiheesta. Jonas on reipas 10-vuotias ja hänellä on rytmi veressä. Hän on aina hyvällä tuulella, hyräilee yleensä jotain ja askel taipuu hyräilyn mukana. Francisco ja Jonas ovat erottamaton tiimi ja auttavat aina toisiaan. José Alexista luulin, että hän on todella hyvä, mutta koe paljasti totuuden… Rangelia ei ole näkynyt moneen viikkoon ja João joutui lopettamaan tuntemattomasta syystä.

Täällä on muuten nimienanto lähtenyt näpistä. Siis todella lähteny näpistä. Näillä ihmisillä on ihan outoja nimiä. Tiian espanjanluokalla on poika, jonka nimi on Johnlennon. Yhteenkirjoitettuna.

Nykyään minulla on työparina piirustuksessa ja satutunneilla Adriana, joka ei puhu ollenkaan englantia. Tulemme hyvin toimeen ja portugalini on kehittynyt niin hyvin että saan sanotuksi kaikki asiat mitä haluan sanoa. Voin lähes sanoa, että puhun portugalia. Yleisimmät verbit joita käytän: achar=olla jtkn mieltä, estar/ser=olla-verbit, poder=voida, saber=tietää, osata. Näillä pärjää monen lauseen verran, hehhee.

Tiedoksi: puhelimeni tippui maahan ja näyttö pimeni. Kaikki puhelinnumerot ovat puhelimen muistissa, joten minulla ei ole enää kenenkään numeroita lukuun ottamatta muistikapasiteettini sisällä olevia numeroita. V****taa.

Viime lauantaina olimme ensimmäisen kerran capoeiran rodassa! Tão ótimo! Roda pidettiin Beira Marilla, joka on Fortalezan pitkä rantakatu. Siellä turistit pällistelivät meitä ja berimbau soi. Ja tänään saapuivat Aurinkomatkojen ensimmäiset 200 turistia… Jatkossa siis pitää varoa, milloin puhuu suomea ja valkoisten ryöstely lisääntyy, kun turistikausi alkaa. Masentavaa.

Nyt tänne tuli pikkupoika, jonka isä kuoli just. Morjes

BRASILIALISÂ

Hiiiih mulla oli kirppu jalassa, mutta kãmppikseni Marcus poisti sen sutjakasti.

Kujille

Futista katsomassa. 25.10. 2007

Minun capoeiranimeni on Corvo Branca. Valkoinen korppi. Graduado Cachorro D’água antoi nimen minulle.

Nyt olen nähnyt brasilialaisen musiikkifestivaalin. Kävimme toveri Tiian kanssa Ceará music –kaupunkifestarilla ja kyllä kannatti! Festivaali yllätti meidät positiivisesti: järjestelyt toimivat, bajamajoissa oli paperia, kaljaa sai ostaa ja juoda koko alueella, esiintyjät olivat hyviä, stageja oli monta ja päälava koostui kahdesta isosta lavasta, jotka oli rakennettu vierekkäin. Kun toisella lavalla esiinnyttiin, toisella roudattiin. Kuuntelijat vaan kääntyivät hieman toiseen suuntaan ja pystyi jo seuraamaan seuraavaa show’ta.
Tutustuimme taas moneen paikalliseen (muun muassa Paulo-inkkariin Manauksesta) ja huvittavinta antia oli se, kun tuntemattomat vain käyvät ottamassa meistä kuvan ja toisinaan joku tulee ja kaappaa meidät kainaloihinsa, virnistää leveästi ja joku napsauttaa kuvan. Huvittelemme ajatuksella miettimällä, monestako kuva-albumista päämme löytyvät. Great success!!
 
Viime viikonloppuna lähdimme perinteisemmällä tyylillä bailaamaan. Dragão de Mar –aukiolta voi kadota monenmoiselle kujalle tai klubille ja koko ilta on yhtä seikkailua! Perjantaina tapasimme uusia tuttavuuksia, Leonardon ja Juniorin, jotka edustavat Fortalezan parempiosaista väkeä. Leonardolla on kolme palvelijaa kotona. Lähdimme heidän kanssaan toiseen kaupunginosaan kadulle juhlimaan. Kadulla onkin parhaat juhlat. Siellä tapasimme ”vanhan tutun” inkkari-Paulon.

Joka lauantai käymme hedelmämarkkinoilla parin korttelin päässä kodistamme: tiskit täynnä hedelmiä ja sianpäitä naurettavaan hintaan. Markkinoilta menemme lähirannalle uimaan ja harjoittelemaan kärrynpyöriä. Matkaa on noin 400 metriä ja lähirantamme on aina melkein tyhjä. Uinnin (tai lähinnä se on vyötäröön saakka ulottuvassa vedessä lillumista, sillä aallot ovat niin isoja, ettei pidemmälle voi mennä kun ne vievät mukanaan) jälkeen otamme kookosjuomat ja lekottelemme auringossa. Lauantaiaamupäivät ovat ihania.

Viime lauantai-iltana lähdimme katsomaan Seu Jorgen keikkaa (näyttelee City of God:ssa). Keikka oli pogottava! Valuttiin hikeä. Tosin täällä valuu aina ja helposti. Ilmasto on muutenkin kuumenemassa ja tuuleminen loppumassa. Marraskuu on kuulemma kauhea, kun on niin kuuma, sanoo työkaverini Fabiane. Nähtiin keikalla Leonardo. Täällä törmää näköjään helposti tuttuihin, vaikka Fortaleza on faveloineen 3 miljoonan asukkaan kaupunki.

Keikan jälkeen törmäsimme taas muutamaan tuttuun, joiden kanssa lähdimme kujille. Päädyimme rockkeikalle paikalliseen, kun Tiia puhui meidät ilmaiseksi sisään (ja minkä poke tunnisti Tiian ja sano ettei Tiia voi mennä sinne rockmestaan sisään, kun sehän kuuntelee reggaeta, kun sama poke on meidän sunnuntaireggaemesta Pracaín portsari täällä Praia do Futurossa missä asutaan ja jossa käydään). Kävimme vielä Reggae Clubilla, kun Tiian puhelahjat olivat kasvaneet niin kärkeviin mittoihin, että pääsimme sinnekin kaikki ilmaiseksi sisään.

Tänään olisi tarkoitus lähteä Leonardon kanssa Òrbitaan, jossa kuulemma torstain bileet ovat par-haat.
Uutisia:
- englanninryhmälläni on ensimmäinen koe ensi maanantaina! Koealue: numerot, värit, kuviot, koulutarvikesanasto sekä helpot fraasit nimenkyselystä, kuulumisista ja ystävänesittelystä.
- Viime viikonloppuna yksi capoeiraopettaja tapettiin favelassa (hänellä oli huumeongelmia)
- Rottia ei ole näkynyt yli viikkoon (kaksi saatiin hengiltä)
- Näin kirjastossa käydessäni näyttelyssä denguehyttysiä purkissa, josta sain tietää, että denguehyttysillä on harmaaraidalliset jalat. Siitä huomasin, että tapoin viime viikolla huoneessani yhden denguehyttysen. Toivon, ettei se ole ehtinyt pistää minua. Hyttyset syövät minua täällä paljon. Hyvä veri äiti isä.

Kuvassa nãkyvãt favelat, joissa tyõskentelemme.

Pyynikin mummulla on makuuhuoneessaan kynäteline, joka on tehty vessapaperirullasta ja siihen on liimattu kankaista paloja ja maalattu kissa. Kissakynätelineen on joku siskoistani tehnyt mummulle, kun olimme lapsia. Teimme täällä lasten kanssa askartelussa pupukynätelineen, johon käytimme pumpulia. Se oli hitti.

Yleisön pyynnöstä: kuvia kivieläimestä!

(ne eivat ole kovinkaan nopeita ja pituus on noin 1cm)

Nyt niitã ihmeellisiã asioita!

13.10. Lauantai

Torakka on kaikkivoipa. Nyt sen olen tajunnut.
Torakka ei kuole helposti. Eläintä saa rutata ja rutata jalkineella, että se vihdoin poljennan voimasta leväyttää sisuskalunsa lattialle ja kengän pohjaan. Ei-minkään-väristä tahnaa, ehkä lähin väriyhdistelmä olisi harmaata ja beigeä sekoitettuna keskenään. Torakat ovat nopeita ja tarkka-aistisia. Ne kulkevat lähinnä yöllä, mutta myös päivällä. Ne reagoivat yhtäkkiä syttyvään valoon salamannopeasti. Epäilyjeni mukaan torakat eivät nuku. Torakat mahtuvat sujahtamaan mitä pienimmistä koloista ja leviävät kaikkialle. Torakat elävät viemäristöissä, joten niitä ei haittaa lika, home eikä kosteus. Täten epäilen, että ne osaavat myös uida. Torakat osaavat lentää (tämä asia selvisi vasta hiljan). Torakat voivat kasvaa 20 senttimetrin pituisiksi ja parhaimmillaan ne elävät monta vuotta (tästä lauseesta ei ole minkäänlaista tarkistettua faktaa, mutta hetken mielijohteesta totesin, että tähän yhteyteen kuuluu ilmoittaa huippumitat ja elinikä). Torakka on kaikkivoipa.
Se, joka on sanonut, että maailmanlopun tullessa ainoa eläin joka selviää on torakka, on oikeassa. 12.10. lastenpäivä

Virallinen vapaapäivä ja lastenpäivä. Eilen olimme retkellä rannalla lasten kanssa. Menimme kahdella bussilla (meidän bussissamme oli 112 henkilöä, oli täyttä) ja yhteensä väkeä taisi olla noin 200, josta 150 oli lapsia. Matkustimme kiljuvassa bussissa autiolle, täydellisyyttä hipovalle rannalle (miinusta oli siis se että ranta oli täynnä rapuja, joita lapset innolla keräilivät ja kantoivat naaman eteen säikytelläkseen). Ranta oli lahden poukamassa ja vesi ei ollut kovinkaan syvää. Poukamassa ei tuullut paljoa, joten ei ollut aaltoja. Leikimme vedessä koko päivän. Suomalaisen lastentarhantädin silmin lasten hukkumismahdollisuusprosentti olisi ollut lähellä sataa, mutta täällä äidit ja isät eivät juuri kiinnittäneet huomiota siihen, että heidän kuusivuotias lapsi pulikoi 100 metrin päässä rannasta… Yritimme aina välillä huudella takaisinpäin lapsia tai joku meni mukaan uimaan kauemmas.

Vesileikit ovat mahtavia! Lasten suosikkileikki on se, kun huudetaan yhden ”tädin” nimi, jonka jälkeen kaikki lapset ryntäävät hakemaan tätä tätiä uimaan. Se on vinhaa, kun 30 lasta yhtäkkiä jahtaa huutaen ja kiinni saatuaan kiskoo joka suuntaan ja roikkuu käsissä jaloissa selässä mahassa ihan missä vaan mistä kiinni saa. Jos on taitava, bikinit pysyvät päällä tämän suorituksen ajan.
Nämä lapset ovat ihania.

Seuraavan aamun koittaessa iloisen joskin väsyttävän päivän rangaistus on julma: Praia Do Futuron gringablockissa on neljä suomalaista rapua. Koska jaksoin ahkerimmin leikkiä lasten kanssa vedessä ja pintani ruskea sävy ei ole vielä niin oiva kuin kolmen muun, saan kovimman rangaistuksen: koko selkäni, niskani, kaulani, olkapääni, rintani ovat kirkkaan punaiset. Perjantaina leikimme olevamme turisteja Teneriffalla ja huojumme kovaäänisesti suomeksi.

9.10. tiistai

Brasiliasta käsin katsottuna mistä kaikesta suomalaisen tulee olla kiitollinen:
- pyykinpesukoneesta/ pyykkituvasta
- astianpesukoneesta ja siitä, ettei astioita tarvitse pestä heti käytön jälkeen
- ikkunalaseista
- hiekattomuudesta sisällä
- siitä, ettei keittiön lattiaa tarvitse pestä joka päivä ja pintoja putsata
- ettei uuniin mene rottia
- ettei keittiössä useinkaan ole rottia
- että kadulla voi kävellä yksin kello 19 jälkeen pelkäämättä että tulee ryöstetyksi tai ammutuksi
- torakattomuudesta
- ettei kadulla tule vastaan nälkiintyneitä aaseja, hevosia, koiria ja kissoja joka päivä
- ettei meissä ole kirppuja (jos salinmäkeä ei lasketa)
- ettei jokaista ruoka-ainesta tarvitse pakata erikseen tiiviisiin kippoihin
- ettei keittiömme ole useinkaan täynnä pieniä ja isoja muurahaisia
- ettei seinillä ole eläimiä jotka näyttävät kiviltä
- ettemme näytä sikavanhoilta ja ryppyisiltä (aurinko, se VANHENTAA, täällä sen huomaa)
- etteivät patjat hiosta nukkuessamme
- että lakanat pysyvät paikoillaan nukkuessa
- että meillä on hyvää puuvillaa
- etteivät madot polta ihoa
- voi pitää mattoja ja verhoja
- ettei tietokoneita/televisiota yms tarvitse liinoittaa aina käytön jälkeen
- ettei olohuonetta tarvitse pestä joka toinen päivä
- sisällä voi kävellä ilman kenkiä
- lattiakaivon päällä ei tarvitse pitää kiveä
- kaappien sisään ei kuole rottia useinkaan
- ettei tarvitse huolehtia, unohtaako lasiin vettä pöydälle tai vettä ihan mihin vaan seisomaan ja onko vessanpöntön kansi kiinni (denguehyttyset pesivät seisovaan veteen)
- ettei joka kerta kun menet keittiöön tarvitse pelätä, onko jääkaapin alla rotta
- tullessasi töistä sinun ei tarvitse pestä käsiä ja jalkoja kirppujen takia
- nurmikkoa ei tarvitse kastella joka päivä ja paljoa
- bussilla on aikataulut
- kaikella muullakin on aikataulut
- aurinkorasvaa ei tarvitse levittää kaupungille mennessä
- Suomessa on pubeja
- sähköhellassa on hautumisaste, jota täällä kaasuhelloissa ei ole
- että lupaukset usein pidetään
- ystävyydestä (joka on eri asia kuin ystävällisyys)
- ettei hyllyt keittiössä ole täynnä jyrsijöiden paskaa
- hedelmät ja vihannekset punnitaan kaupassa itse eikä kassalla mikä vie v***sti aikaa
- ettei kaikki sarjat ja elokuvat ole dupattu suomeksi
- hanasta tulee vettä jota voi juoda
- vessapaperin voi heittää pönttöön
- suihkusta tulee lämmintä vettä

(joo Susa, muistan että sun kämpän jääkaapin takaa löytyi kaksi kuollutta rottaa... ainiin sehän oli se talo joka on nyt tyhjänä Hesperiassa)

Kummasti kaikkeen tottuu.

Mitä suomalaisen tulee kaivata (tai mitä etukäteiskaipaan):
- aurinkoa
- aurinkoa
- aurinkoa
- riippukeinuja (hyviä sellaisia!)
- ajattomuutta
- aukinaisia ikkunoita
- tuulta sisällä taloissa
- kookosjuomia suoraan kookospähkinöistä
- todella hyviä hedelmiä
- doce de leitea
- sitä ettei mukanaan voi kantaa mitään
- vähiä vaatteita
- sunnuntaita rannalla
- järjestäytymätöntä liikennettä joka kuitenkin on järjestäytynyttä
- tehottomuutta
- sitä että kaiken ei pidä toimia niin täydellisesti
- kengät maksaa vähän
- sitä että enimmäkseen bileissä tanssii pojat (aina tosin reggaeta)
- ehkä vähän reggaeta
- ettei tartte käyttää sukkia IKINÄ

Asioita, joita en käsitä Brasiliassa:
- täällä ei ole ystäviä juuri kenelläkään (ehkä yksi)
- paikkoihin/ juttuihin/ tapaamisiin voi jättää tulematta ilmoittamatta kenellekään ja pyytämättä anteeksi tai että asiasta puhuttaisiin enää sen jälkeen
- ruokakaupassa voi olla kahden tunnin jono, koska kassat ovat niin hitaita
- joka asiaan voi näyttää peukkua
- bussissa on normaalia tukkia uloskäynti seisoen sen edessä, vaikka et ole jäämässä vielä pitkään aikaan pois bussista ja vaikka tyhjiä penkkejä olisi paljon
- jos jossain on ilmastointi, niin se on sitten niin täysillä että olet varmasti jäässä ja kurkku tulee kipeäksi

Asioita, joissa ollaan auttamattomasti jälkijunassa:
- muoviraha ja korttimaksulaitteiden käyttö
- tamponit
- karvanpoistovälineistö
- apteekkikama

KAUPUNGILLA

Mahtavat vahtikoiramme Mafalda ja Matuto pallon kimpussa. Ne on ihan greizejã.

Ti 2.10.2007

Oi!
Tänään kävin Katjan kanssa asioimassa keskustassa (ostimme askartelutarvikkeita ja ostin merenturkoosin riippukeinun) ja kävimme kenkäkaupassa. Miehet jakelivat lappuja, joissa kerrotaan, kuka palvelee juuri sinua. Tänään minua palvelee Nascimento. Kassalla maksetaan osamaksulla ja seuraavalle luukulle hakemaan tavaraa. Nascimento palvelee -lapulla saat oikeat kengät käteesi. Apteekissa jonotetaan, jotta voidaan kertoa mitä tarvitaan. Seuraavalla luukulla jo maksetaan ja kolmannesta taas lapulla tilamaansa tuotteen saa. Voi Neuvostoliittoa ja voi tehokasta Suomea.

Näimme ryöstön! Mies istui taksissa, ikkuna auki, kun flyerinjakaja ojensi autoon lentolehtistä ja naps! Nappasi mukaansa ehkä kassin tai kännykän. Kuului huuto ja juuri silloin olimme ylittämässä tietä ja astumassa kahden auton välistä takaisin jalkakäytävälle. Edestämme autojen välistä humahti mies sylissään jotain nopeasti kadulle, kettu, juoksi katua pitkin ja katosi kahdessa sekunnissa. Kolme sekuntia eteenpäin, mies nousee taksista, mopo huitoo katuun, mies lähtee juoksemaan perään. Kettu kadonnut jo seitsemän sekuntia sitten! Ketut ovat nopeita, laita ikkuna kiinni kun istut taksissa.

Bussilla kuljettaessa pitää muistaa sulkea bussin ikkuna, kun körötämme tärisevää tietä lävitse kaupungin pahamaineisimman favelan Serviluzin läpi.

Tämän yön nukunkin riippukeinussa. Ilma kuumenee joulua kohti, vaikka kuumuuteen on tottunut. Riippukeinu on viileämpi kuin patja.

Olohuoneemme (Temppeliaukion kirkko, rotat ovat suntioitamme):

TYÔ

Quarta 28.9.07

Työ.

Teen kahdeksan tuntia töitä päivässä. Suunnittelen joka viikko kaksi englannin tuntia, kaksi askartelutuntia sekä kaksi satutuntia. Lisäksi suunnittelemme ja järjestämme muun muassa lastenpäiväjuhlan, leirejä, joulujuhlan jne. Lisäksi työajalla käyn portugalin tunneilla, pidämme yhteisiä kokouksia ja joskus hoidan järjestön asioita sekä asioin kaupungilla materiaaleja tarvittaessa.

Englannin oppilaita minulla on 17. Askartelussa käy yleensä 15-30 lasta molemmissa ryhmissä, satutunneilla saman verran.

Pidettävä tuntimäärä saattaa kuulostaa vähältä, mutta yhden askartelun suunnittelu ja materiaalien valmistelu vie useamman tunnin, samoin satutuntien, varsinkin kun lapsia on niin paljon. Tunnit on suunniteltava hyvin, sillä huonommissa oloissa kasvavat lapset eivät ole yhtä keskittymiskykyisiä kuin esimerkiksi suomalaiset lapset, jotka päiväkodissa oppivat ”askartelun alkeita” (joita täällä ei opita missään, paitsi meidän kanssamme, jii!). Lapset eivät osaa leikata saksilla kovinkaan hyvin ja moni muu asia tuottaa paljon työtä ja vaatii kärsivällisyyttä (mitä ei ole..). Tunneille on ideoitava mielenkiintoisia askarteluja ja mietittävä, onko työ liian vaikea ja aikaavievä, tai liian nopeasti tehtävä, jolloin lapsista tulee levottomia lopputunnista, jos osa on jo valmiina ja osa taas ei… Monet eivät ole koskaan aikaisemmin leikanneet paperia, liimanneet (jonka he tekevät aina sormin, eivät ikinä tikulla/paperilla, se oli aluksi ihan hassua), maalanneet sormiväreillä jne. Lapsilla ei ole paljoa itseluottamusta. He pyytävät aina ensimmäisenä ohjaajia tekemään puolestaan, jolloin taas sanomme ”sinä pystyt itse piirtämään, leikkaamaan, liimamaan, maalaamaan…”.

Ehdottomasti parasta on se, kun lapset esittelevät omia aikaansaannoksiaan hymy korvissa. Tänään teimme Tudo bem? –kirjaa, johon otimme jokaisesta lapsesta kuvan. Kirjaan he kirjoittavat ja piirtävät mitä heille kuuluu, keitä he ovat ja mistä he tykkäävät. Yksi poika nauroi katketakseen nähdessään oman valokuvansa ja oli niin onnellinen saadessaan valokuvan itsestään! Toinen poika sanoi, ettei saanut kuvaa ja piilotti kuvan saadakseen sen kotiinsa itselleen (päätimme teettää kaikille lapsille omat kuvat kotiinkin)…
Aikaisemmin olemme tehneet muun muassa käsinukkeleijonan, tikkutytön, paperilyhdyn (kiitos Lama vinkistä, hyviä on!), paperikarhun ja jugurttipurkkipuhelimet.

Meika favelassa matkalle toiselle tunnille.

Arkinen päivä: hyppään aamulla buggyn kyytiin, se vie minut favelan läpi yhteisötalolle (ei voi kävellä, too dangerous). Pidän askarelutunnin (askartelussa on aina auttamassa muita vapareita) ja kävelen toiselle yhteisötalolle pitämään toisen tunnin ja menen buggylla kotiin. Teen ruokaa, suunnittelen pari tuntia seuraavia tunteja ja iltapäivästä menen pitämään englannintunnin (yleensä mukana on aina ”turvamies” sekä englannintunneilla on apuopettaja Mateus, koska en taida vielä portugalia). Alkuviikosta käyn keskustassa kirjastossa valitsemassa satutuntikirjaa yhdessä Fabianen kanssa (järjestön sihteeri ja työparini) ja ostamassa askartelumateriaaleja, jos jotain tarvitaan. Pari kertaa viikossa minulla on portugalin tunti. Perjantaisin ei ole tunteja. Silloin pidämme viikkokokouksen sekä suunnittelemme seuraavaa viikkoa ja tapahtumia.

Äiti hei se puhelu jonka soitin sulle (plus kartion puhelu) maksoi mulle 40 euroo!! Joten jatkossa soita vaan sieltä niitä sentin puheluita.

Linkki vapaaehtoistyõssa olleen Cathyn lyhytelokuvaan tyõstã faveloissa:

http://www.youtube.com/watch?v=73_BDS-pqMc

Lapset on valtavan ihania! Lapset tulevat aina tunnin alussa halaamaan ja puhuvat kaikkea minulle, vaikka en puoliakaan ymmärrä. Haa, ensi kerralla teemme perhosia, joiden siivet näkyvät väreinä varjossa.

Ti 25.9.2007

Tänä aamuna heräsin uneen, jossa soi Jipun Vanha kaunis mies. Sitten kuuntelin Jippua. Ajattelin Henrikaa sekä autopaikkani vuokraajan häitä aaltopahvisydämin. Tuli hetkeksi ikävä kuulasta syksyä. Häissä tuulessa tuoksui syksy. Englanninkielessä ei ole sanaa kaipuu, ikävä?
Saudade. Hyvä sana.

Viime viikonloppuna lähdimme Tiian kanssa Guaramirangaan teatterifestivaaleille vuoristoon. Yritimme saada pousadaa etukäteen, mutta muutama oli täynnä ja osasta ei vastattu. Päätimme kuitenkin lähteä katsomaan, jos jonnekin pääsisimme yöksi. Perjantaina yhden bussi (vuoristoon kulkee Fretcar, joka on halvempi yhtio, 8realia Fortaleza-Guaramiranga) oli tietenkin täynnä, mutta samaan aikaan lähti toisen firman bussi. Pinheiro, joka oli vain vähän kalliimpi, maksoi 11,50realia. Fretcarilla, joka on ilmastoitu bussi, pääsee perille kolmessa tunnissa asfalttitietä. Yllätyksenä kalliimpi Pinheiro kulkee KUOP-PAIS-TA, todella mutkittelevaa pikkutietä, kiertää jokaisen kylän vuorilla ja pysähtyy kylissä jättämään n. 20 metrin välein perunaa, limonadia, riisiä, papuja ja kaikkea mahdollista elintarviketta, eikä bussissa ole ilmastointia. Bussikuljettaja selvisi matkasta reilussa 4,5 tunnissa. Näimme paljon maisemia. Ja onhan se kerta kaikkiaan jännittävää, mahtuuko bussi nyt varmasti kääntymään tuossa mutkassa jyrkänteen vieressä. Juu hikoiltiin.

Perillä ryhdyimme etsimään pousadaa. Muutama paikka oli täynnä, yhteen olisi mahtunut yhdeksi yöksi. ”Miksi emme varanneet Pousadaa etukäteen..? Yritettiin, mutku”. Suíca –pousadaan emme tienneet kuinka päästä sisään. Kysyimme neuvoa naiselta, jonka kanssa soittelimme kelloa. Hän tarjosi omasta kodistaan huonetta, jossa on yksi sänky, jos emme löydä paikkaa missä yöpyä. Hetken kuluttua tieltä jo juoksikin nainen, joka omisti Suícan ja hän otti meidät lämpimästi vastaan. Pousada oli suhteellisen kallis, 40 realia/yö (olisko n. 16euroa), mutta paikka oli mahtavan kodikas ja hintaan kuului aamupala. Ja sähkösuihku! Mutta oudointa: pousadassa ei ollut ketään… Vaikka koko kaupungin kaikki pousadat olivat täynnä ja Suíca sijaitsi ihan keskustassa. Olimme ainoat asiakkaat isossa vanhassa talossa, jossa oli paljon vanhoja valokuvia tummien piironkien päällä ja lattian laudanpalat kopisivat jalkojen alla kuin olisi käyttänyt puukenkiä. Omistaja ei yöpynyt siellä, saimme avaimen. Jännittävää…

Jätimme tavaramme pousadaan ja lähdimme baanalle. Kävimme ostamassa liput seuraavaan mahdolliseen teatteriesitykseen, johon oli tilaa: Opera. Esitys oli hämmentävä. Tekstiä en ymmärtänyt, mutta hyvinkin selkeästi oli tulkittavissa, että esitys kertoi homo- ja transseksuaaleista. Esityksessä oli paljon tanssia, laulua ja muutenkin esitys oli fyysinen. Esitys oli todella hyvä ja sisälsi erittäin mielenkiintoisesti tehtyjä kohtauksia! Esityksen puolesta välistä lähtien viisi miestä olivat lavalla pakarat paljaana ja isot valkoiset siivet selässä. He tanssivat paljon. Loppu oli kuitenkin yli muiden hämmentävien kohtausten: Takana olevan ison lavasteseinän raoista tuli kirkasta keltaista valoa (hyvä valosuunnittelija!) ja keskeltä aukesi ovi, josta astui kurvikas nainen alastomana enkelten väliin. Takariviin asti näkyi (istuin kolmanneksi viimeisessä!) naisen iiisot silikonirinnat ja hän lauloi Aguileran ”I am beautiful, no matter what they say ” playbackina. Hän oli surkea näyttelijä. Enkelit (jotka olivat hyviä näyttelijoitä!) pukivat hänet mustaan juhla-asuun ja esitys loppui. Kummallekaan meistä loppu ei auennut draaman kaaressa.

Sen jälkeen näimme aukiolla nukketeatteria ja joimme pussikaljaa. Norjalainen tyttö Julia ja brassipoika Vitoria tulivat juttelemaan kanssamme ja niin kylän ainoat kolme valkoista olivat samassa seurueessa. Päädyimme ”nuorisokapakkaan”, jossa kysyin kiharapäiseltä naiselta vessaa, nimittäin löysin vain miesten. Kiharapää vei minut baaritiskille ja kysyi luvan, pääsenkö vessaan. Sitten menin tiskin taakse, kahden huoneen läpi (toisessa nukkui mies vällyjen alla) ja löysin vessan, mikä on likaisin ja haisevin vessa missä olen ikinä käynyt. Yrjöt ja paperit ympäri vessaa lattia lainehtien.

Kiharapää halusi pelata kanssamme biljardia. Samalla tutustuimme hänen ystäviinsä (hän tunsi kaikki) ja pelasimme monien muidenkin kanssa biljardia. Keskustelut joita kävin, olivat mielenkiintoisia, sillä suurin osa ei puhunut sanaakaan englantia. Sitten löytyi Juliana, joka puhui erittäin hyvää englantia. Hänen serkkunsa yritti innokkaasti puhua kanssani koko ajan ”You...boyfriend?”. Myöhemmin sain toisen ihailijan, Jõaon, joka oli triangelinsoittaja. Mennessämme myöhemmin sirkustelttaan discoon, keskelle-ei-mitään, hän uskollisesti oli vieressäni soittamassa triangelia kun tanssin. Jõao ei puhunut sanaakaan englantia. Kolmas ihailija oli bändin basisti, joka ilmeisesti oli niin ujo, ettei uskaltanut tulla puhumaan kanssani, vaan tyytyi seuraamaan minua noin 2-10 metrin etäisyydellä ja hymyilemään (tämä ihailija olikin aivan erityisen söpö, katselimme häntä jo keikalla <3).>

(Kuva poistettu)
Vesiputouksilla. Mun housut repeaa kuvan oton aikana piikkilankaan. ma parsin niita parhaillaan.

pieni avautuminen

tasta tietokoneesta, joka on portugalinkielinen!
ja hidas, ja viela hitaampi nettiyhteys, joka katkeaa koko ajan. menee hermo, mitaan kuvia ei voi ladata samaan ikkunaan tekstin kanssa. kone sun kuuluu olla mulle apuna eika hankaloittaa mun elamaa!

ma 17.9.

Kuviot alkaa rutinoituun, vaikka on vasta toinen tyoviikko meneillaan. Perjantaina oltiin Tiian kanssa katsomassa kunnon lattaribandia, sekotus sambaa sun muuta. Tanssittiin jotain samban tyylista (heiluta ãsãriã ja liikuta jalkoja tosi nopeesti). Lisaksi kaytiin keskustassa pyorimassa (ette usko kuinka lyhytta hametta ma kaytan) ja capoeiraesityksessa.

Tunteja jouduimme perumaan loppuviikosta muutaman, kun favelassa oli niin rauhatonta. Jengitappeluita. Ammuskelua. Naapurissa oli perheriita. Mies hakkasi vaimonsa siskoa ja ammuskeli ilmaan. Poliisit tuli ja vei sen miehen pois.

Eilen oli suntikset kaynnissa ja Marcuksen synttarit. Kakskytpaisella joukolla suunnistimme rannalle ja sielta reggaebileisiin (tanssin reggaeta 5 tuntia lahes putkeen!). Marcuksen yksi veli oli DJna, ja kylla blondit tukat heiluivat tanssilattialla kun Jukka-Poika rallatti yhden biisin ihan suomenkielella.
Mahtava meno.

Kuulemiin!

Vessan ikkuna.

12.9.2007
Eilen vaatekaapistani löytyi housujen päältä torakka. Niistä ei pääse eroon (ja miksi ne on niin valtavia ja vikkeliä?). JussiS, sä niin et usko tätä: mun huoneen jokaisessa nurkassa on hämähäkkejä ja mä vaan annan niitten olla siellä. Eilen seinällä meni gekko. Toivoin, että se olisi hoidellut hämähäkit nurkista. Mitä vikkelämpi eläin, sitä ikävämpi.
Päivän ötökkäuutiset.

Arjesta havaintoja:
Ihon pinta on muuttunut. Ei tarvitse rasvaa ei.
Nyrkkipyykkäsin.
Tein ruokaa munakoisosta, kesäkurpitsasta ja cheddarjuustosta.
Vihannekset pitää liottaa vedessä ja etikassa ennen syömistä.
Prinsessaverho on heitetty nurkkaan.
Aamuisin herään kukonlaulun aikaan.
Missään ei ole ikkunoita (paitsi jostain syystä poikkeuksena vessassani, ja hieno ikkuna onkin! Ja niin kuin Ulla ”Speedy” Laakkonen meille opetti → poikkeus vahvistaa säännön!)
Täällä ei ole suihkua tai hanaa, josta tulee lämmintä vettä.
Kävin elokuvissa. Elokuvateattereissa on kylmä.

Tänään oli askartelua ja englannin tunti. Jos oppilaita on vähän, sujuu opetus käsillä viuhtoen ja näyttämällä esimerkkiä. Mutta kun toiselle askartelutunnille tuli lapsia 20 ja yksi paikallinen avustaja puuttui, alkoi hälinä ja ilmassa kuuluu ”tia, tia, tia gringa” –huutoa. Teimme paperista taittelemalla ja liimaamalla käsinukkeleijonat, ja lapset tykkäsivät leijonista valtavasti!

Tv kertoi, että faveloiden jengien taisteluissa oli kuollut ihmisiä eilen. Englannin tunnin alussa lapset kertoivat, että kaksi favelaa, joiden väliin juuri tämä favela jää, ottivat yhteen ja lapsia pelottaa ammuskelu. Toinen jengi aikoo vallata toisten alueen, ja siksi tämän päivän espanjan tunnit peruttiin illalta, kun favelaan on liian vaarallista mennä. Jotain pauketta kuului, mutta se saattaa olla futismatsin raketit…

Hassua, linnut laulavat portugaliksi. Talitintti laulaa ti-ti-tyy, täällä ”yleislintu” laulaa ti-ttí-tyy. Melkein sama laulanta, mutta painatus on sanan toiseksi viimeisellä tavulla niin kuin kielessäkin.

Olen vielä kulttuurishokin vaiheessa yksi.

Veneet rivissä.

SIIRTYMä

Ma 10.9.
Kaupungissa on kuuma. Tänään oli ensimmäinen englannin tunti favelassa. Meidät vietiin kukkulalle autolla. Faveloissa ei voi kävellä yksin, varsinkaan valkoisena, vaikka eivät paikallisetkaan vapaaehtoiset mene kukkulalle useinkaan yksistään. Joko mennään autolla tai Marcuksen kanssa. Gringa. Sen kyllä huomaa. Asumme ihan favelan vieressä. Opetan englantia, askartelua ja satutunneilla olen apuopettajana. Kaikin puolin mukava olo olla Brasiliassa.

Su 9.9.
Istun rannalla Paracurussa. Jalkoihin tulee aaltoja. Ihana tunne.
Eilen oltiin vapaalla ja käveltiin paljon kaduilla. Täällä on turvallista.
Mistä johtuu, että Suomessa on juntti, jos pitää suomipaitaa ja hankkii autoonsa jääkaappia isommat stereot, joita luukuttaa täysillä, mutta Brasiliassa Brasil-paidat on ihan okei?
Musiikkia on muuten pakko kuunnella aina täysillä.

Äimän käkenä: Aurinko laskee kolmessa minuutissa.

Täällä on niin ihanaa, että lähdetään vasta maanantaiaamuna Fortalezaan. Huomenna töihin.

La 8.9. Aamu. Kello?
Olen pienessä kylässä, jossa kuulemma Kaurismäellä ja Väänäsellä on talot. Paracurussa. Eilen aamulla Unelmien poikamies haki (tyttöystävänsä kanssa) meidät pois kuumasta kaupungista ja toi idylliseen pikkukylään. Olimme rannalla. Rantaa, rantaa, niin kaunista rantaa kuin kaunis ranta voi olla kaunis.
Unelmien poikamies varoitti minua ”Ilona… you… red”. Täällä on Katjan ja Marcuksen ystäviä, jotka eivät puhu englantia. Harmittaa, etten puhu portugalia. Melkein kiukuttaa.
Luotsaan tulevaan, tämä aamu on vasta toinen.

Jet lag: On.

Asumismuoto: Pariskunnan kotona. Lapset: kaksi koiraa. Extrat: kolme suomalaista naista.

To 6.9.2007
Istun yksin Barcelonan kentällä ja kahvilassa minua palveli ankea nainen.
Suomessa sanottiin, että matkatavarani menevät suoraan koneesta koneesta koneeseen.
HEL-BCN-LIS-FOR
Kävin varmuudeksi viime tingassa katsomassa liukuhihnan. Pyhässä yksinäisyydessään rinkkani kiersi rataa kuin maa aurinkoa. Pysäytin nuoren miehen ja kysyin asiasta. ”Yes, yes, they do wrong”. Hän huuteli mustan läppäverhon taakse ja taputti rinkkaani. Sanoin toivovani jälleennäkemistä rinkan kanssa Brasiliassa.

Päässäni pyörii:
Kuolenko kuumuuteen?
Näenkö skorpioneja?
Onko perheen koirat kivoja?
Minne matkustan viikonloppuna?
Saanko sandaalit jalkaan jo tänään rinkasta?
Kuinka kauan hetkessä voi elää?
Onnistunko meditoimaan Atlantin yllä?
Miksei Barcelonan kentällä ole kelloja?


Olen lentokoneessa. Vieressäni on nainen, joka on kovin ystävällinen ja antaa hetken juttelun jälkeen mailinsa ja kaksi puhelinnumeroansa. Meillä ei ole yhteistä kieltä, paitsi tietenkin bodyn oma kieli ja noin kymmenen sanaa englanniksi ja portugaliksi. Hän opettaa erilaisten sanojen painatuksia portugalin kielessä ympyröimällä sanoista aina jonkun osan. Mukavaa.

Barcelonasta kone oli myöhässä. Lissabonissa mies haki minut autolla suoraan koneelta ja vei seuraavalle. Odottamatonta palvelua. Ilman sitä olisinkin myöhästynyt lennolta.

Fortalezan kone myöhästyi tunnin ja passintarkastusjono kesti yli tunnin. Teija oli vastassa taksimiehen kanssa. Ajoimme lujaa niin kuin asiaan kuuluu ja melkein yhden auton kanssa yhteen, tämän kääntyessä oikealta eteen. Jos tää olis sarjakuva olis kipinöitä lentäny renkaista.

Casa on hieno. Kun avasin huoneeni oven, oli I-S-O torakka keskellä lattiaa. Marcus tappoi sen helposti. Myöhemmin tuli vielä toinen torakka, jolloin Tiia osoitti sankaruutta. Nukuin kuin muumit pitsiverhon alla. Tai oikeastaan kuin Niiskuneiti katoksen alla, kun löi päänsä ja luuli olevansa prinsessa.

Matkustusaika: Irjalasta Fortalezan Praia do Futuroon 24h.

MUISTAN JA IHMETTELEN

Paljon asioita muistettavana vielä, ennen kuin voin mennä koneeseen rauhoittavien voimalla. Mistä lentopelko tulee? KV lähtee varmaan mun kaa hallintakurssille?
Yksi asia askarruttaa minua eniten: miten voin opettaa mitään lapsille, jos ei ole yhteistä kieltä? Mä käytän vaan Bodyn kieltä, näin on nähtävä.

Heii!

Mulla meni vuosi ennen kuin tosiaan kirjoitan tänne.
Mä hyppään Brasiliaan,
lukekaa juttuja Fortalezan kujilta.
Kun en pysty teille niitä höpöttämäänkään.

Jaiks. Mä rakastan kaikkia.

Elämän tahmaa

Kaikenlaista.
Tässä ja nyt.
Tai ennemminkin joku päivä.