Pãivãntasaajallakin voi saada syysflunssan

27.11.2007

Leiri lasten kanssa oli ja meni. Oli mahtavaa. Mä olen terveempi.

Jos joskus eksytte Brasiliaan niin voin suositella huippuvierailupaikaksi kylää nimeltä Canoa Quebrada! Se on ihana paikka, enkä ole ikinä ollut niin mahtavissa juhlissa kuin Freedom –barracan reggaebileet (joita järjestetään vain toisinaan), joissa rannalla tanssitaan aamuun asti ja juhlat loppuvat aamunkoitteessa auringon noustessa merestä… Mä oon löytänyt reggaen ja se on löytänyt mut.

23.11.2007

Tämä on tässä ja nyt, marraskuu 2007 eikä koskaan enää tämän jälkeen.

Ajattelen tulevaisuudessa. Oli syksy 2007 kun asuin Fortalezassa ja elin ”aikuisikäni”(!) ehkä stressittömintä aikaa. Joka päivä oli kuuma ja ajoimme buggylla töihin Morro da Vitórialle pitämään tunteja lapsille. Viikonloppuna bailasimme vastuuttomasti Fortalezan tai lähikaupunkien kujilla tavaten joka kerta uusia ihmisiä. Ainoa asia, mistä oli stressiä, oli kielen oppiminen. Ja piti kirjoittaa blogia ainakin kerran kahdessa viikossa koska muuten mutsi sai kilarin ”kyllä sitä nyt pitää sen verran jaksaa että kirjoittaa edes kerran viikossa”. Mutta ajankäyttö Brasiliassa oli erilaista. Asioissa kestää, eikä sitä ymmärrä, ellei itse ole sitä paikanpäällä ymmärtämässä. Mikään asia toimi heti. Brasilialaisten paras kyky on tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Siinä ne ovat hyviä. Ja yksinkertaisesti jotkut asiat voi jättää kesken tai tekemättä.
Pyykinpesuun kului aikaa. Keittiön siivoamiseen kului aikaa. Salin siivoamiseen. Ihmisten tullessa yhtäkkiä kylään. Jos jossain niin Brasseissa ollaan kohteliaita. Meillä oli vieraslaseja. Tavallisista laseista ei voi tarjota vieraille juotavaa, pitää tarjota vieraslaseista. Vieraslaseiksi kelpaa minkälainen lasi vain, kunhan siitä näkee, että se on ostettu. Mielellään paljon jotain kuvioita tai epätasaista pintaa. Mehän juotiin itte oliivi- tai juustopurkeista.

Näen painajaisia kotiinpaluusta. Nyt ajattelen: en halua tehdä töitä Suomessa. En halua vastuuta. En halua olla yksin vastuussa, en jaksa. Vastuunjakaminen on niin mukavaa. Vaikka tiedän, että minun on tehtävä töitä. Ei sen takia, että töitä on tehtävä, vaan itseni takia. Näivetyn tekemättömänä. Mutta miksi on tehtävä aina niin vaikeita töitä? Erilaisia projekteja, joissa on oltava vas-tuus-sa. Haluan hetkeksi helppoa työtä. Vaikka tiedän jo nyt, etten jaksa tehdä helppoa työtä. Turhaudun. Toisin sanoen, siihen on syynsä, miksi olen alalla millä olen ja teen töitä mitä teen. Missä kulkee raja?

Olen kipeä. Kolme päivää on ollut pahin flunssa naismuistiin. Vain oikea puolisko päästäni on flunssassa. Oikea nenä on AIVAN tukossa, oikea silmä vuotaa koko ajan, niin että se on AIVAN turvonnut ja muut epäilevät silmätulehdusta. Tiago kävi hakemassa suolavettä siihen apteekista ja käskee puhdistaa silmää usein. Poskionteloa jomottaa ja särkee. Hei lääkäritoverit: syön Levoxin-antibioottikuuria kolmen päivän ajan, ollaankohan ihan oikeilla jäljillä?

Eilen istuin Policía Federalin odotustilassa kuusi tuntia (käyttäen kokonaisen vessapaperirullan nenääni) ja sain näin viisumiin kolme kuukautta jatkoaikaa, helmikuun loppuun asti. Jei! Aika se vaan rullaa, Sannikin on jo kuulemma neljä kuukautta. (SL arvaa vaan mitä biisiä mä kohta laulan ”…years of my life and still…“ niin kuin silloin vuonna 2003 Seinäjoen taivaan alla päällä seisoen Tarhakartanon Senjan kyylätessä ja syyttäessä minua melkein-taposta, kyllähän sitä vanha ihminen sairastaessaan diabetesta voi yhtäkkiä kuolla kupsahtaa musiikkiin. VERENSOKERIT HEITTÄÄ YMPÄRI NIIN.)

Kieli: joudun perumaan puheeni. En vielä osaa portugalia. On vain päiviä, jolloin kieli sujuu paremmin ja saa keskustelun aikaan ja päiviä, jolloin ei ymmärrä yhtikäs mitään. Aaltoliikettä.

Brasilia on kotiinkuljetusten ja palvelujen ihmemaa! Täällä voi tilata kaiken kotiin. Ihan turha viedä koneita korjaukseen muualle, koska ne korjataan kotona! Juomavetemmekin tuodaan kotiin. Meillä on kotona sellainen vesilorottaja, niin kuin joka pankissa ja erilaisissa aulatiloissa Suomessa. Meillä on kaksi eri vesipoikaa, jotka tuovat vetemme pyörällä. Toinen tuijottaa aina vakavasti eikä puhu mitään ja toinen taas hymyilee paljon. Ne polkevat vettä työkseen. Joka päivä ne polkevat näitä katuja. Vievät vettä. 20 litran tynnyreissä. Ovikello soi muutenkin monta kertaa päivässä, ja milloin siellä on joku kaveri tulossa kylään, puutarhuri, pojat kysyvät aidan yli lentänyttä palloa, seinän korjaajat, putkien korjaajat, tietokoneen korjaajat, paitatilausmies, vesipoika, koiranruokapoika, joku kysymässä ruokaa tai rahaa, tekemässä haastattelua jostakin joka ei asu täällä mutta on sopinut haastattelun tänne eikä todellakaan ole haastatteluaikana paikalla, vuokraisäntä… Mitä ikinä kukaan voi jonkun ovella asioidakaan. Niin täällä ne käy ja asioi.

Kellohan tulee jo seitsemän pitää joutaa petiin kun on kipiä herrajjumala. Jäi tämänpäiväinen vesipuistoretki väliin, arvaa harmittaako. Leikki on lapsen työtä. Huomenna alkaa leiri Cumbucossa! Luvassa on uima-altailua ja kämmenmaalausta.

Jericoacoara

12.11.07

Toissaviikonloppuna olimme paratiisirannalla, Jericoacoarassa. Jericoacoara on turistien suosima idyllinen pikkukylä keskellä dyynejä ja samalla keskellä ei mitään. Fortalezasta Jeriin pitää matkustaa bussilla 6 tuntia, jonka jälkeen kuljetaan tunnin verran kuorma-auton lavalla pitkin hiekkaista pikkutietä, dyynien keskellä sekä välillä meren rantaa pitkin pieneen kylään. Kadut ovat kapeita ja varsinaista tietä ei ole missään, on vain hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa ja täten kadutkin ovat vain hiekkaa.

Jerin ranta ei itse asiassa ole mikään unelmaranta. Hiekka on osiltaan isokiteistä, eikä niin hienojakoista kuin esimerkiksi Fortalezan rantojen hiekka. Ranta on tosin unelma purjelautailijoille. Kylä sijaitsee lahden poukamassa, joten aallot eivät ole niin suuria kuin silloin kun Atlantti vyöryttää aallot suoraan rantaan. Pienen ajomatkan päässä pääsee myös avomerelle, jos surffaamaan on päästävä. Surffausta pystyy kuitenkin harrastamaan pitkin koko Brasilian monen tuhannen kilometrin pitkää itärantaa. Pääasiassa Jericoacoara on siis juuri purjelautailulle otollinen paikka.

Ensimmäinen tunnelmamme Jeristä oli pettymys. Kylä on todella kaunis, mutta turistien rahan pystyy aistimaan joka puolella. Suurin osa liikkeistä on ulkomaalaisten omistamia ja monet ravintolat ja pikkupuodit ovat jopa liian idyllisiä ja somia ollakseen olemassa keskellä ei mitään. Toisaalta, monet käsityöläiset elävät niin sanotusti unelmaansa: muissa kylissä tai kaupungeissa olisi mahdoton saada vastaavanlaiset pikkuliikkeet kannattamaan.

Jerissä kaikki on järjestäen tuplasti kalliimpaa. Kun kookospähkinäjuoma on Fortalezassa realin, Jerissä se on kaksi. Korumyyjiä on rannalla paljon ja rauhassa saa olla maksimissaan vartin, ennen kuin joku on vieressä hokemassa kuinka kaunista sitä taas ollaan. Yöelämässä törmää väistämättä ulkomaalaisiin. Onnistuttiin sentään tapaamaan muutama paikallinenkin.

Tiedättehän Forrón? Se suhteellisen menevä tanssi, jossa latinot laulavat kappaleita, jotka kaikki kuulostavat samalta ja joka ikisestä jenkkibiisistä on tehty portugalinkielinen coverversio. Miehet ja naiset tanssivat keinuttaen lantioitaan ja laulavat täysin tunteettomasti kappaleen toisensa perään saman rytmin soidessa taustalla. Paras adjektiivi kuvaamaan forróa on mauton. Forró on mautonta. Menetin Jerissä Forróneitsyyteni New Yorkista kotoisin olevalle Chrisille. Tanssin kolme biisiä. Säälittävää. Pitää korjata asia ja lähteä forrójuhliin etsimään paiksu tanssikaveriksi. Päivän mietelause: ”Älä lukitse forrólta ovea, vaan päästä se sisään.” Kuvassa forron jãlkeinen aamunkoitto.

Päätimme ottaa Jerissä buggyajelun, sillä suomalainen Harri suositteli meille sitä. Hänen mielestään kolmen kuukauden Brasilia-aikanaan se oli lähes parasta, mitä hän on nähnyt. Ajelu oli kallis, 100 realia (noin 40€), mutta kestää koko päivän. Buggylla ajetaan ensin tunti rantaa pitkin, missä tuulee niin lujaa, että hiekka lentää suoraan silmiin, suuhun, ihoon, jää kiinni ja SAT-TUU. Hiekkakin on kiveä ja jos kiven heittää päin, se sattuu. Eittämättä. Sitten pysähdytään puulle, joka kasvaa vinoon. Pysähdyksen funktio jäi epäselväksi, mutta kun turistit kuvasivat puuta, niin kuvasimme turisteja. Tiia yritti ottaa yhden puusta, mutta puusta näkyy vain puolet.

Ettette unohda kuinka ihhis mã oon.

Harrin väittämä avautui meille vasta rannan jälkeen. Ajoimme sisämaahan päin ja ohitimme muutaman kalastajakylän ja päädyimme laguunille. Vesi oli kirkasta, lähes makeaa ja pulikoimme vedessä. Leikin kahden lapsen kanssa sukellus- ja käsilläseisontaleikkejä ja oli hauskaa! Ajoimme seuraavalle laguunille ja näimme paljon hevosia ja aaseja matkalla. Toinen laguuni oli yhtä kaunis ja vietimme monta tuntia vain makoillen ja uiden. Takaisintulomatka ajettiin eräänlaisen tundran sekä dyynien läpi. Jos tundraa katsoisi kuvasta, ei pystyisi päättelemään, onko kuvassa kylmä vai kuuma. Dyynit olivat valtavia ja roikuimme ja pompimme buggyn takana. Maisemat olivat upeita! Aurinko alkoi jo laskeutua ja saavuimme takaisin Jeriin. Auringonlasku mereen dyynin päältä katsottuna on ehdottoman romanttista, vaikka hiekka piiskoo selkään. (Jeri on muuten hyvä kutulomalaisille!)

Kävimme syömässä ravintola Na casa delassa. Ruoka oli uskomattoman hyvää! Söimme perinneruokaa: aurinkokuivattua lihaa, riisiä maitoliemessä, papuja ja muussattua kurpitsaa. Ehdottoman paras ateria tähän mennessä. Söimme itsemme superähkyyn.

Kolmen päivän aikana aloimme viihtyä Jerissä ja silloin pitikin jo lähteä takaisin Fortalezaan. Matka takaisin oli uskomaton. Lähdimme 22.30 kuorma-autolla, ajaen pitkin hiekkarantaa. Auto kolisi, keinui ja pomppi pitkin rantaa ja kuski kaahasi dyynejä pitkin. Pelotti, mutta piti vain luottaa, että kuski ei saa isoa kuorma-autoa kaatumaan ajaessaan kummulta toiselle. Joka puolella oli pilkkopimeää ja tähdet näkyivät yhtä kirkkaasti kuin Saharassa (olen ollut siellä ja nähnyt sen tähtitaivaan, yhtä uskomaton!). Meren pystyi kuulemaan, haistamaan ja maistamaan. Väki taisi olla väsynyttä kuin myös mykistynyttä. Kolmekymmentä ihmistä istui hiljaa ja kuunteli matkantekoa. Siinä hetkessä mietin, miten kaukana olenkaan Suomesta. Tällainen ei olisi koskaan mahdollista Suomessa. Mieleeni tuli hetki, kun kerran Lapissa lapsena lähdin hiihtämään pimeällä muiden edeltä kohti majapaikkaamme ja tietenkin hiihdin väärään suuntaan. Latu vain jatkui ja jatkui monia kilometrejä ylöspäin ja olin hiestä märkä ja pelotti. Pysähdyin kuuntelemaan ääniä keskellä metsää, enkä kuullut muuta kuin talvisen metsän huminan. Olin yksin tähtitaivaan alla enkä tiennyt minne mennä. Lopuksi tajusin laskea takaisinpäin latua ja vihdoin tuli vastaan joku, jolta kysyä itku kurkussa neuvoa. Mutta siellä ylhäällä se hiljaisuus oli samanlainen. Keskellä ei mitään –hiljaisuus.

Takaisin Fortalezaan:
Työ jatkuu. Olen täysin rakastunut ihastuttavaan englanninryhmääni: seitsemäntoista ihanaa 6-13-vuotiasta lasta.
Monta rasavilliä poikaa, pari tyttöä jotka ovat hiljaisimpia ikinä ja muutama todella hyvä oppilas. Jade on sympaattinen tyttö, joka oppii kaiken hetkessä. Allana ja Helen ovat siskokset, jotka puhuvat niin hiljaa, etten ikinä kuule mitä he sanovat ja he ovat niin suloisia. Edmilson on rohkea 7-vuotias etuhampaaton poika ja hänen veljensä Danilo ei juuri puhu, muulloin kun on ihan pakko. Heidän serkkunsa Juliana on hyväkäytöksinen ja pisamanaamainen tyttö. Wesley ja Cleiton oppivat hitaasti ja touhuavat tunnit aina kaikennäköistä muuta ja yrittävät häiritä tuntia keräten huomioita. Gleiciano osaa jo kaiken, mutta hän haluaa kuunnella ja oppia kaiken mahdollisen. 13-vuotiaat Breno, Bruno ja Naildon rakastuivat välittömästi pikkusiskooni, kun näytin hänestä kuvan. He haluavat tulla Suomeen tapaamaan häntä. Dionglis ja Wesley 2 aloittivat kurssin myöhässä ja ovat yleensä aika pihalla aiheesta kuin aiheesta. Jonas on reipas 10-vuotias ja hänellä on rytmi veressä. Hän on aina hyvällä tuulella, hyräilee yleensä jotain ja askel taipuu hyräilyn mukana. Francisco ja Jonas ovat erottamaton tiimi ja auttavat aina toisiaan. José Alexista luulin, että hän on todella hyvä, mutta koe paljasti totuuden… Rangelia ei ole näkynyt moneen viikkoon ja João joutui lopettamaan tuntemattomasta syystä.

Täällä on muuten nimienanto lähtenyt näpistä. Siis todella lähteny näpistä. Näillä ihmisillä on ihan outoja nimiä. Tiian espanjanluokalla on poika, jonka nimi on Johnlennon. Yhteenkirjoitettuna.

Nykyään minulla on työparina piirustuksessa ja satutunneilla Adriana, joka ei puhu ollenkaan englantia. Tulemme hyvin toimeen ja portugalini on kehittynyt niin hyvin että saan sanotuksi kaikki asiat mitä haluan sanoa. Voin lähes sanoa, että puhun portugalia. Yleisimmät verbit joita käytän: achar=olla jtkn mieltä, estar/ser=olla-verbit, poder=voida, saber=tietää, osata. Näillä pärjää monen lauseen verran, hehhee.

Tiedoksi: puhelimeni tippui maahan ja näyttö pimeni. Kaikki puhelinnumerot ovat puhelimen muistissa, joten minulla ei ole enää kenenkään numeroita lukuun ottamatta muistikapasiteettini sisällä olevia numeroita. V****taa.

Viime lauantaina olimme ensimmäisen kerran capoeiran rodassa! Tão ótimo! Roda pidettiin Beira Marilla, joka on Fortalezan pitkä rantakatu. Siellä turistit pällistelivät meitä ja berimbau soi. Ja tänään saapuivat Aurinkomatkojen ensimmäiset 200 turistia… Jatkossa siis pitää varoa, milloin puhuu suomea ja valkoisten ryöstely lisääntyy, kun turistikausi alkaa. Masentavaa.

Nyt tänne tuli pikkupoika, jonka isä kuoli just. Morjes