tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Pãivãntasaajallakin voi saada syysflunssan

27.11.2007

Leiri lasten kanssa oli ja meni. Oli mahtavaa. Mä olen terveempi.


Jos joskus eksytte Brasiliaan niin voin suositella huippuvierailupaikaksi kylää nimeltä Canoa Quebrada! Se on ihana paikka, enkä ole ikinä ollut niin mahtavissa juhlissa kuin Freedom –barracan reggaebileet (joita järjestetään vain toisinaan), joissa rannalla tanssitaan aamuun asti ja juhlat loppuvat aamunkoitteessa auringon noustessa merestä… Mä oon löytänyt reggaen ja se on löytänyt mut.

23.11.2007

Tämä on tässä ja nyt, marraskuu 2007 eikä koskaan enää tämän jälkeen.

Ajattelen tulevaisuudessa. Oli syksy 2007 kun asuin Fortalezassa ja elin ”aikuisikäni”(!) ehkä stressittömintä aikaa. Joka päivä oli kuuma ja ajoimme buggylla töihin Morro da Vitórialle pitämään tunteja lapsille. Viikonloppuna bailasimme vastuuttomasti Fortalezan tai lähikaupunkien kujilla tavaten joka kerta uusia ihmisiä. Ainoa asia, mistä oli stressiä, oli kielen oppiminen. Ja piti kirjoittaa blogia ainakin kerran kahdessa viikossa koska muuten mutsi sai kilarin ”kyllä sitä nyt pitää sen verran jaksaa että kirjoittaa edes kerran viikossa”. Mutta ajankäyttö Brasiliassa oli erilaista. Asioissa kestää, eikä sitä ymmärrä, ellei itse ole sitä paikanpäällä ymmärtämässä. Mikään asia toimi heti. Brasilialaisten paras kyky on tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Siinä ne ovat hyviä. Ja yksinkertaisesti jotkut asiat voi jättää kesken tai tekemättä.
Pyykinpesuun kului aikaa. Keittiön siivoamiseen kului aikaa. Salin siivoamiseen. Ihmisten tullessa yhtäkkiä kylään. Jos jossain niin Brasseissa ollaan kohteliaita. Meillä oli vieraslaseja. Tavallisista laseista ei voi tarjota vieraille juotavaa, pitää tarjota vieraslaseista. Vieraslaseiksi kelpaa minkälainen lasi vain, kunhan siitä näkee, että se on ostettu. Mielellään paljon jotain kuvioita tai epätasaista pintaa. Mehän juotiin itte oliivi- tai juustopurkeista.

Näen painajaisia kotiinpaluusta. Nyt ajattelen: en halua tehdä töitä Suomessa. En halua vastuuta. En halua olla yksin vastuussa, en jaksa. Vastuunjakaminen on niin mukavaa. Vaikka tiedän, että minun on tehtävä töitä. Ei sen takia, että töitä on tehtävä, vaan itseni takia. Näivetyn tekemättömänä. Mutta miksi on tehtävä aina niin vaikeita töitä? Erilaisia projekteja, joissa on oltava vas-tuus-sa. Haluan hetkeksi helppoa työtä. Vaikka tiedän jo nyt, etten jaksa tehdä helppoa työtä. Turhaudun. Toisin sanoen, siihen on syynsä, miksi olen alalla millä olen ja teen töitä mitä teen. Missä kulkee raja?

Olen kipeä. Kolme päivää on ollut pahin flunssa naismuistiin. Vain oikea puolisko päästäni on flunssassa. Oikea nenä on AIVAN tukossa, oikea silmä vuotaa koko ajan, niin että se on AIVAN turvonnut ja muut epäilevät silmätulehdusta. Tiago kävi hakemassa suolavettä siihen apteekista ja käskee puhdistaa silmää usein. Poskionteloa jomottaa ja särkee. Hei lääkäritoverit: syön Levoxin-antibioottikuuria kolmen päivän ajan, ollaankohan ihan oikeilla jäljillä?

Eilen istuin Policía Federalin odotustilassa kuusi tuntia (käyttäen kokonaisen vessapaperirullan nenääni) ja sain näin viisumiin kolme kuukautta jatkoaikaa, helmikuun loppuun asti. Jei! Aika se vaan rullaa, Sannikin on jo kuulemma neljä kuukautta. (SL arvaa vaan mitä biisiä mä kohta laulan ”…years of my life and still…“ niin kuin silloin vuonna 2003 Seinäjoen taivaan alla päällä seisoen Tarhakartanon Senjan kyylätessä ja syyttäessä minua melkein-taposta, kyllähän sitä vanha ihminen sairastaessaan diabetesta voi yhtäkkiä kuolla kupsahtaa musiikkiin. VERENSOKERIT HEITTÄÄ YMPÄRI NIIN.)

Kieli: joudun perumaan puheeni. En vielä osaa portugalia. On vain päiviä, jolloin kieli sujuu paremmin ja saa keskustelun aikaan ja päiviä, jolloin ei ymmärrä yhtikäs mitään. Aaltoliikettä.

Brasilia on kotiinkuljetusten ja palvelujen ihmemaa! Täällä voi tilata kaiken kotiin. Ihan turha viedä koneita korjaukseen muualle, koska ne korjataan kotona! Juomavetemmekin tuodaan kotiin. Meillä on kotona sellainen vesilorottaja, niin kuin joka pankissa ja erilaisissa aulatiloissa Suomessa. Meillä on kaksi eri vesipoikaa, jotka tuovat vetemme pyörällä. Toinen tuijottaa aina vakavasti eikä puhu mitään ja toinen taas hymyilee paljon. Ne polkevat vettä työkseen. Joka päivä ne polkevat näitä katuja. Vievät vettä. 20 litran tynnyreissä. Ovikello soi muutenkin monta kertaa päivässä, ja milloin siellä on joku kaveri tulossa kylään, puutarhuri, pojat kysyvät aidan yli lentänyttä palloa, seinän korjaajat, putkien korjaajat, tietokoneen korjaajat, paitatilausmies, vesipoika, koiranruokapoika, joku kysymässä ruokaa tai rahaa, tekemässä haastattelua jostakin joka ei asu täällä mutta on sopinut haastattelun tänne eikä todellakaan ole haastatteluaikana paikalla, vuokraisäntä… Mitä ikinä kukaan voi jonkun ovella asioidakaan. Niin täällä ne käy ja asioi.

Kellohan tulee jo seitsemän pitää joutaa petiin kun on kipiä herrajjumala. Jäi tämänpäiväinen vesipuistoretki väliin, arvaa harmittaako. Leikki on lapsen työtä. Huomenna alkaa leiri Cumbucossa! Luvassa on uima-altailua ja kämmenmaalausta.

Tunnisteet:

2 Comments:

Blogger paula karmiva said...

(kuinka satunkin tänne aina just kun oot kirjoittanut?!any tapauksessa-)
-Kuka on blogikirjoittajien kuningatar?!?!
Iitu! Iitu! Iitu!
-Kuka aina kommentoi?!?!
Paula!Paula!Paula!

Ehdotus- ala kirjoittaan kolumneja, saat rahastressiä ja deadline-vastuuta, mut saat silti olla boheemi. Eiks oo hyvää idea? Mä voisin alkaa vaikka urasuunnittelijaks, tai sit vesipolkijaks.

Parempia aikoja oikealle puoliskolle ja sympatiaa vasemmalle!

Pii ei juu

9:21 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

joo, ja just aina silloin, kun mulla on suurin ikävä,niin tulee päivitys. Saitko Iita mun viestin eilen? ak

9:30 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home