Joulun meni jo

25.12.07

Jouluaattoni oli kertakaikkisen erilainen. Aamulla lähdin kaupoille, ostin kaksi lahjaa (miten vapauttavaa ihmiselle, jonka jouluperheeseen kuuluu aina ainakin yhdeksän ihmistä). Tulin kotiin, pesin vähän pyykkiä, lähdin kauppaan teettämään muutamia valokuvia, ajelin bussilla edestakaisin eri kaupunginosissa, tulin kotiin, pesin vähän pyykkiä taas ja illalla lähdimme joukolla puoli kymmenen maissa viettämään joulua sekalaiseen seurueeseen: paikalla oli kotijoukkomme (vahvuus tällä hetkellä 3 suom.+ 1 bras.), sen lisäksi kaksi suomalaislomailijaa, yksi perulainen lomailija, yksi britti joka tuli lentokentältä suoraan paikanpäälle, perheen hippiäiti ja kreikkalainen merimiesisä, joka ei ole ollut kahteen vuoteen kotona ja hänen kaksi poikaansa ja tytär puolisoineen, hullu kokki (isä, se on se sama kun siinä videossa!), liuta ystäviä ja tuttavia ja pari lasta ja neljä koiraa. Ihme jengiä.

Meidän väkemme teki porkkanalaatikkoa (kaikille eka kerta), perunasalaattia ja perulainen teki jotain perulaista juttua, salaatintyyppistä. Talon väki tarjoili kalkkunaa, kinkkua, riisiä ja brasilialaisia ruokia ja kokonaisuus oli taivaallinen! Ruoka oli uskomatonta! Glögiäkin oli, brassit ei ihan tajua sitä että viiniä juodaan kuuman juoman kanssa, mutta kyllä osa väitti tykkäävänsä. Siinä oli jouluni 2007.

23.12.07

Eilen kävin ensimmäistä kertaa sandboardaamassa (toihan on suomenkielen sana?). Kiipesin Messias-toverin kanssa faveloiden ylhäälle, korkeimmalle kukkulalle Fortalezassa. Kukkula on ikään kuin niemessä, joten meri näkyi molemmilla puolilla. Toisella puolella näkyy kaupungin kerrostalot ja niiden takana meri, jonne aurinko laski. Toisella puolella näkyy Praia Do Futuro (alue, missä asumme) ja meri, jonka yläpuolella loisti toinen aurinko lähes yhtä kirkkaana ja täytenä. Ilta hämärtyi ja kuu voitti auringon.

Ja laskemaan! Hiekkakuoppa, joka muistutti Suomen sorakuoppia muodoltaan, oli pituudeltaan noin kaksi kolmasosaa Valkeakosken kuuluisasta Korkeakankaasta. Lauta oli vanerilevy, johon oli isketty kaksi remmiä nauloilla kiinni, osa nauloista tuli jalkoihin (jalat ihan hellänä painaumista) ja osa laudasta läpi. Luistoksi kynttilää laudan pohjaan ja laskuun.

Pysyin kohtalaisesti pystyssä ja laskin muutaman kerran ”tuubista”, eli kahden pensaan välissä kulkee pieni jyrkkä polku, jota pitkin surffataan alas. Oli kertakaikkisen mahtavaa laskea ja tuli hirveä ikävä lunta. Varsinkin kun silmät ja tukka ja korvat ja selkä ja housut ja suu ja kulmakarvat olivat täynnä hiekkaa. Mun silmät on punaset ja niissä on edelleen hiekkaa…

Mut hei oli reteetä.
Ette edes tiedä, kuinka harmittaa, ettei ollut kameraa mukana.

Ja tajusin taas yhden asian suomalaisuudesta: meidän pitää aina olla hyviä. Mistä syntyy kilpailun kulttuuri ja huonommuuden häpeäminen? Kun laskin hiekalla, tärkeintä oli, että yritän ja teen kuin olla hyvä siinä mitä teen. Tämän teille sanon: yrittäkää ja tehkää uusia asioita, ja antakaa itsellenne lupa olla huono. Minusta tuntuu, että täällä olen antanut itselleni luvan olla huono monessa asiassa, nimittäin tunnen itseni surkeaksi capoeristaksi brassien rinnalla ja kielikään ei aina ole täydellistä, mutta pelaan ja puhun, puhun! (te jotkut tiedätte kuka soittaa kahdesti, niin hän on soittanut kahdesti näiden asioiden äärellä sunnuntaiaamuna klo 10.30)

Huomenna taitaakin olla joulu eikä siltä tunnu mutta eihän joulu ole vuosiin enää tuntunutkaan. Olisi mukava olla kotona. Yksi suomalainen kämppis lähti eilen kotiin. Jouluksi kotiin.

Joulun jälkeen lähdemme Recifeen ja Olindaan. Kaksi viikkoa lomaa! Sitten uudenvuoden jälkeen Canoa Quebradaan, kun on talo vuokrattuna sieltä.

22.12.07

Huii, Tiia yritettiin ryöstää meidän kotiportilla aseen kanssa. Naapuri huusi ja varas karkasi ilman saalista.

Suomi, Brasilia, suomalaiset, brasilialaiset

11.12.2007

Sunnuntain jälkeen olen ollut iloinen ja ylpeä valkokeltaisen capoeiravyön omistaja. Sunnuntaiaamuna heräsimme kukonlaulun aikaan ja menimme Dragão do Mar – kulttuurikeskukseen, jossa pidettiin batizado (kaste). Osa capoeristoista vaihtoi vyönsä väriä ja osa sai ensimmäistä kertaa värillisen vyön. Pelasin graduado Leãon kanssa. Hän kaatoi minut kahdesti pelin aikana. Pelin jälkeen hän flirttaili. Olen hurahtanut capoeiraan, johtumatta Leãosta.

Viime viikolla olin taas kipeä. Kurkkukipu. Pa-ha kurkkukipu. Meni ohi viidessä päivässä.

Vasta tässä vaiheessa pystyy havainnoimaan, muistelemaan ja ymmärtämään ensimmäisten kuukausien oloa täällä, ja huomaamaan, kuinka pumpulia koko pää on ollut. Osaa asioista ei vain tajua, ennen kuin nyt. Ymmärtämis- ja muistamiskyky paranee huomattavasti, kun ei ole uusia asioita ympärillä. Uudessa ympäristössä ei vain rekisteröi asioita samalla tavalla kuin tutussa [montakohan kertaa mulle on huomautettu, että asia on jo kerrottu mulle (en siis ole kuunnellut tai pystynyt kuulemaan pään ollessa liian täynnä uusia asioita ja ihminen! joka minut tunnet, tiedät, että minulla on kyky olla kuuntelematta vaikka näytänkin kuuntelevalta. jotkut eivät sitä tiedä)]. Tämähän on shokkia. Kulttuurista.

Moniin asioihin vain tottuu ajan kanssa. Alussa monet asiat (vaikka ovenkahvat) olivat likaisia. Halusin pestä käsiäni. Nukkumaan mennessä vaistomaisesti silmäili nurkkia söpöjen pikkueläimien varalta. Nyt annan niiden eläimien olla nurkissa. Hanavettä kiehutti kauemmin. Nyt vain juo teen heti kun vesi kiehuu (äiti aion ottaa matokuurin kun tulen Suomeen).

Hei mä puhuin tänään kahdellesadalle suomalaisturistille! Jei, kerroin PADC:n toiminnasta ja myin paitoja. Suomalaiset on ihania ja kamalia. Kun ne säätää. Heti kärkeen kiilasi paitapöydän reunaan mummo, joka pyöritti Tiiaa ja mua käskevillä sanoillaan kuin hyrrää ja sai yhtäkkiä meidät molemmat niiiiin brasilialaisen rentouden omaksuneet relat mimmit hötkyilemään kuin avaruuslennolta oltais myöhässä ja jos mummo ei saa kokeilla kaikkia kokoja ja materiaaleja ja tietää paidan valmistusprosessia ja jos ei kohta ole oikeanvärisiä ja oikeankokoisia paitoja laukussansa niin elämä maapallolta saattaa loppua. Ainoastaan torakat jäis henkiin. Niin me sitten hötkyiltiin ja hommattiin mummolle äkkiä ne oikeet paidat käteen. Liioittelinko vähän.

Toinen hyvä suomalaisesimerkki oli toinen iäkkäämpi nainen, joka halusi tietää enemmän järjestöstä. Ensimmäinen lause oli: ”haluaisin tietää, miksi nämä lapset ovat joutuneet huonoihin oloihin ja mitä Brasilian valtio tekee tälle asialle?” Erittäin hyvä kysymys ja niin suomalainen kysymys. Brasilian valtio ei tee mitään. Tai tekee j o t a i n, mutta tässä maassa asuu 190 miljoonaa ihmistä ja valtava osa asuu faveloissa. Monet näistä ihmisistä eivät edes periaatteessa ole olemassa, kun kaikkia ei rekisteröidä syntyessä. Yksi brassikaveri ei tiedä ikäänsä, koska hänen juoppo isänsä on rekisteröinyt väärän syntymäajan hänelle. Hän epäilee olevansa 33 tai 35. Se on ihan normaalia.

Segunda 3.12.

Kuvia lauantain synttärijuhlista meiltä kotoa. Oli hyvät juhlat! Päivänsankarin ikää ei kerrottu. Teema oli 70-luku (oma vaatekaappi on vähän rajallinen täällä ja noi naamiaissunmuutasusteet ei tullu mukaan Suomesta, olis ollu kiva panostaa suuresti). Tarjolla oli reggaeta, katkarapuja, brasseja, suokkeja, rastoja, olutta, cuba librea, ilmapalloja, lihatäytteisiä coisia, lihaa, jotain muuta ruokaa, hippejä ja caipirinhaa. Meillä oli oma ovimies. Auringonnousu nähtiin.

Juhlat lasten kanssa.

Miten surullista iloisissa juhlissa voikaan olla?